Renki seurasi häntä ja Ivan pani varovasti oven lukkoon.
— No, mitä tahdotte, isäntä? kysyi Petrovitsch tavallisella toruvalla äänellä. Mitä täällä teen? Miksi olette niin salaperäisen näköinen?
— Saat sen kohta kuulla, vastasi Ivan. Juutalainen tuolla ravintolassa on esittänyt hyvän työn, jota pienen vaaran ohessa seuraa rikas voitto ja nyt kysyn, josko tahdot tuohon työhön ottaa osaa ja ansaita kädet täyteen keltasia imperialeja?
— Mikä työ se on? Petrovitsch virkkoi. Tietämättä minkätähden, en tuleen mene.
— Varsin viisas ja ymmärtäväinen, Ivan vastasi. Saat tietää kaikki, mitä juutalainen minulle kertoi. Kysymyksessä on sangen rikas, venäläinen ruhtinas, joka jurossa yksinäisyydessä elää melkein yksinään tunnin tai puolentoista tunnin matkan päässä täältä. Se on ruhtinas Voronzov, miljoonain omistaja, jolla on se käsittämätön mieliala, ettei hän tahdo mailmasta mitään tietää. Vanhalla, seitsemänkymmentä vuotiaalla nuorella miehellä ei ole vaimoa eikä lapsia, eikä hänellä ole muita luonansa, kuin vanha, harmaahapsinen kammaripalvelia ja vanha emännöitsiä. Tosin on pehtorille, rengeille ja piijoille kaksi suurta asuinrakennusta, vaan nämät ovat pyssylaukauksen päässä linnasta, jonne ei kukaan muu kuin mainittu kammaripalvelija ja emännöitsiä saa yön aikana tulla. Juutalainen sanoi vanhalla ruhtinas Voronzovilla olevan makuukammarissansa summattomat rahasummat, hän kun ei kahtakymmenettäkään osaa tuloistansa kuluta, — hänellä täytyy olla satoja tuhansia kirkkaita hopearuplia ja kultarahoja koossa, luuli hän. Vielä hän luuli linnaan pääsön ei olevan erityisen vaikeata, koska sangen helposti voi särkyneen linnan muurin yli kiivetä ja yhtä helposti jonkun etäisemmän, asuttoman sivurakennuksen ikkunasta mennä sisään. Eteläisessä sivurakennuksessa, jonne esteettömästi voi tulla, ovat ruhtinaan asunto- ja makuuhuoneet toisessa kerrassa. Alimmaisessa kerrassa kammaripalvelija ja piika makaavat. Vielä juutalainen luuli sen olevan varsin helppoa parille vahvalle miehelle allensa heittää ja sitoa vanhan väen alikerrassa ja vielä helpompaa on voittaa seitsenkymmen-vuotista vanhusta. Siten olisi aivan mukavata tulla hänen aarteittensa omistajaksi. Ja nyt, Petrovitsch, kysyn mitä sinä tästä kaikesta luulet?
Säihkyvin silmin ja ahneudesta vapisevilla käsillä renki kuunteli ja nyt syvästi huokasi.
— Onko kaikki totta? hän kysyi äänen painolla.
— Totta! juutalainen on sen minulle vannonut ja tahtoo meiltä vaan kymmenennen osan lihavasta saaliista, Ivan virkkoi.
— Siis eteenpäin — tänään — vielä tänä yönä, sanoi Petrovitsch.
Muuten muut voivat meidän edellemme rientää.
— Ihmettelen vaan, ettei se ole jo ennen tapahtunut.