— Juutalainen sanoi vanhan ruhtinaan rakastavan paljon alamaisiansa ja orjiansa, joille hän tekee paljon hyvää ja siitä seuraa ettei kukaan ajattelekaan häneltä varastaa, Ivan selitti.
— No, meille se on yhden tekevä, Petrovitsch virkkoi. Siis tänä yönä!
Millä tunnilla?
— Kello kaksi yöllä, jolloin kaikki umpi unessa makaavat, Ivan vastasi. Puoli yhden aikaan ole valmis lähtemään.
— Päätetty! En minä laimiin lyö! sanoi Petrovitsch iloisena. Saatamme saaliin saada, josta koko elämäksemme tulemme rikkaiksi.
— Niin se on, nyykytti Ivan. Ole siihen asti vaiti, ettei kukaan mitään huomaa, ei Aleksiakaan. Kylliksi kun kaksikin aarteen keskenänsä jakavat.
Näitten sanojen jälkeen molemmat tallista lähtivät ja menivät pois joutavia puhuen. Muutama minuutti myöhemmin Feliks heitä seurasi, katseli varovasti ympärillensä ja nähtyänsä, ettei kenkään häntä huomannut hän kiipesi pihan yli portin kautta kadulle. Pienessä kauppapuodissa hän tiedusteli ruhtinas Voronzovin linnaa, ja saatuansa sen asemasta tarkimmat tiedot, palasi hän kiireesti ja salaa ravintolaan.
Ei kenkään siellä hänestä huolinut. Hiljaa hän istui tuvan nurkkaan, kunnes Ivan kello kymmenen ehtoolla lähetti hänet talliin. Viipymättä hän nousi ja meni ovesta. Hän ei mennytkään pihan yli etsimään yösijaansa karhun viereen, vaan kuin varjo hän pihalta luikahki ja kiirehtien hän juoksi siihen suuntaan, missä ruhtinas Voronzovin linna oli.
Kuu paistoi kirkkaana valaisten tietä. Tunnin jälkeen hän jotenkin kaukaa näki suuren rakennuksen hämärät piirteet eikä epäillyt olevansa yöllisen matkansa perillä.
Eikä hän tuossa luulossa pettynytkään. Neljännes tunnin jälkeen hän seisoi ruhtinas Voronzovin linnan edessä ja kolkutti porttia. Akkuna avattiin alikerroksessa ja kysyttiin puolan kielellä, jota Feliks jo oli oppinut ymmärtämään:
— Kuka näin myöhään kolkuttaa?