Vastustelematta hämmästynyt nuorukainen meni hänen kanssansa; Ivan ja vanha Susanna seurasi heitä. Toinen toisensa näkemisen ja tuntemisen näytäntöä on kynäni heikko kuvailemaan. Lukija, isä löysi monet vuodet itketyn poikansa, poika isänsä ja kotinsa, vanhat palvelijat uskollisesti rakastetun lapsen. Harvoin on maan päällä suloisempia kyyneliä nähty, kuin ne, mitkä kreivi Normannin huoneessa silloin vuosivat.
* * * * *
Päivä oli laskeumaisillansa. Ivan kertoi, miten kreivi Albin oli lahjomisella hänet houkutellut Feliks'iä poisviemään, miten se tapahtuikin, miten Feliks monet vuodet kulki ympäri hänen kanssansa, miten vihdoin ruhtinas Voronzov otti nuorukaisen huostaansa.
— Sittemmin ovat monet onnettomuudet minua kohdanneet, hän kertoi. Eläimeni kuolivat; karhu surmasi Petrovitsch'in, Aleksia jätti minun. Olin yksinäni. Silloin tulin tänne, näille seuduille, muistuttamaan kreivi Albinille lupaustansa maksamaan minulle verohinnan Feliks'in poisviemisestä. Pilkaten hän ajoi minun huoneesta maksamatta minulle ropoakaan. Silloin koston pyynnöstä päätin ilmoittaa kaikki kreivi Normannille ja rupesin tännepäin kulkemaan. Tiellä lumimyrsky peitti minut maahan, jouduin tainnuksiin ja jos Jumala ei olisi lähettänyt Feliks'iä luokseni, niin makaisin nyt ruumiina metsässä. Tämä on, herra kreivi, tunnustukseni ja nyt otan vastaan nöyrästi rangaistuksen, minkä vaan minulle tahdotte antaa.
Muutama päivä kului, ennenkuin kreivi Robert oli suuresta innostuksestansa sen verran tointunut, että hän taisi Feliks'in kanssa lähteä Gotsyyn. Sillä välin Feliks oli ruhtinas Voronzov'in asian toimittanut uskollisen Steinin kautta, antoi siitä sekä viimeisistä onnellisista elämänvaiheistansa ruhtinaalle tarkan tiedon ja lupasi pian tulia isänsä kanssa lausumaan ruhtinaalle molempain suurimmat kiitokset. Huomautamme ohimennen että niin sitten tapahtuikin ja että ruhtinas kuolemaansa asti oli hyvässä ystävyydessä Normannin perheen kanssa.
Viikko Feliks'in kotiintulon jälkeen kreivi Normann vihdoin lähti Gotsyyn poikansa, vanhan Steinin ja Ivanin kanssa nuhtelemaan ja kostamaan mitä ilkeä ihminen oli likimmäistä sukulaistansa, hyväntekiätänsä vastaan rikkonut. Vaan Korkeampi oli jo antanut rikokselliselle tuomion. Huhu nuoren veljensä pojan takaisintulosta oli kreivi Albinin korviin tunkeunut, hän oli huhun totuudesta tullut vakuutetuksi ja oli omantunnon soimauksista sekä häväistyksen, pilkan ja häpeän pelosta hirttänyt itsensä rappeutuneen linnansa raunioissa.
Kreivi Robert syvästi liikutettuneena ja kauhistuneena sanoi:
— Katsokaat, näin Jumala väärät hukuttaa, vaan omansa hän ohjaa siunauksen tielle! Kaikkivaltias on tuominnut ja hänen tuomionsa on ankara, vaan oikea.
Kreivin anteeksi antamuksen Ivan palkitsi alituisella alttiudella ja uskollisuudella, jota hän ei milloinkaan hetkeksikään laimiinlyönyt eikä rikkonut. — — —
End of Project Gutenberg's Kreivi ja karhuntanssittaja, by Franz Hoffmann