Jaakosta oli tämän näytelmän katsominen hauskaa, ja hän olisi ehkä vielä kauemmin sitä katsellut, ellei pakkanen olisi häntä vaivannut. Kertoessaan isoisälleen, mitä hän korkealta asemaltansa havaitsi, kalisivat hänen hampaansa vilusta, niin että isoisän itse piti kehoittaa häntä kiiruhtamaan.
"Joutuun, Jaakko, joutuun!" huusi hän hänelle. "Älä seiso siellä seutua tarkastamassa, aivanhan sinä siten jääpuikoksi palellut, lapioi mieluummin lumi pois katolta ja paljasta luukku. Se saattaa sinut jälleen lämpimäksi ja edistää tarkoituksiamme!"
Jaakko lienee ollut samaa mieltä, että hänelle oli parempi lapioida kuin vilusta väristä, ja kävi lapioonsa käsin. Hän havaitsi kumminkin pian, ettei hän mihinkään helppoon työhön ollut ryhtynyt. Oikein kelpo lailla piti hänen ponnistella lapioidakseen korkean lumikinoksen syrjään; kohta tippuivat kuumat hikipisarat hänen otsastansa, ja vilua hän ei enää tuntenut laisinkaan. Vihdoin onnistui hänelle puolituntia kestäneen, ahkeran ponnistuksen perästä paljastaa luukku sen päälle karttuneesta lumesta, ja iloinen huudahdus ilmoitti isoisälle, että hän oli sen löytänyt. Nyt ei ollut kysymyksessä muuta kuin saada se niin toimimaan, että sitä voi avata ja sulkea heidän mielensä mukaan. Tämäkin oli kohta kääreköyden avulla aikaan saatu, sillä luukku oli jo alkujaan niin laadittu. Jaakko tarvitsi vaan pujottaa köyden sitä varten laaditun rullan yli, sitoa toinen pää lujasti kiinni ja heittää toinen pää alas isoisälle. Kun hän veti köyttä, niin meni luukku auki, kun hän päästi sen irti, niin sulkeutui se jälleen ja ainoastaan omasta painostaan. Kun tätä oli monta kertaa uudistettu, ja he olivat vakuutetut siitä, että kaikki meni hyvin, laskeutui Jaakko jälleen savutorven kautta alas majaan, joka hänelle maksoi paljon vähemmän vaivaa kuin kiipeäminen ylös.
Isoisä huomasi nyt, että pojan vaatteet olivat läpimärkiä sulaneesta lumesta. Toisia vaatteita ei hänelle ollut, ja heidän piti sentähden ryhtyä varokeinoihin välttääkseen vilustumista. He sytyttivät heti uuniin kelpo tulen risuista ja mäntypuista, sulkivat luukun jättäen sen vaan vähän raolleen, josta savu pääsi ulos, ja Jaakon piti istahtaa uunin lämpimämpään paikkaan, että hänen vaatteensa pikemmin jälleen kuivuisivat. Isoisä istuutui hänen viereensä, ja niin he viettivät melkein koko sen päivän, ehkei juuri paraimmassakaan mielentilassa.
Mikä heistä oli erittäin epämukavaa ja todellakin kiusallista, oli valon puute. Liehuva tuli liedessä levitti ainoastaan epäselvän ja häälyvän valon, joka enemmän silmiä häikäisi, vaan jonka valossa ei mitään tarkoilleen voinut nähdä. Heidän öljyvarastonsa oli niin niukka, etteivät he uskaltaneet sytyttää lamppua pelvosta, että he siten sen pian kuluttaisivat. Ainoastaan jonkun kerran käyttivät he lamppua muutamia hetkiä mennäksensä navettaan vuohta lypsämään. Tämän välttämättömän tehtävän perästä se sammutettiin, ja heidän täytyi taas istua pimeässä, tai ainakin melkein pimeässä, kun takkavalkean liekki, niinkuin sanottu, hyvin puutteellisesti korvasi lampun lempeämpää ja tasaisempaa valoa.
Jaakko tunsi kovaa ikävää, ja tuntui hänestä kuin päivä ei olisi koskaan tahtonut loppua. Tosin olisivat hetket kuluneet nopeammin, jos hän jollain tavalla olisi ollut toimessa; mutta siitä esti häntä voittamaton, sisällinen levottomuus. Hän oli alituisessa, tuskallisessa kiihoituksen tilassa, sillä hän odotti hetki hetkeltään, että hänen isänsä tulisi pelastamaan häntä ja isoisää. Pienimmänkin kahinan, tuulenpuuskan huminan, vieläpä kipinänkin paukkeen kuullessa hän kavahti ylös ja kuunteli jännityksellä, ellei lähestyvien askelten kopse tapaisi hänen korviansa. Ainakin kymmenen kertaa päivän kuluessa nousi hän katolle, tarkasteli ympäristöä ja katseli melkein silmänsä pilalle havaitaksensa jo kaukaa jotakin lähenevää haahmoa. Turhaan koetteli isoisä hänen kuumeentapaista levottomuuttansa rauhoittaa. Jaakko ahdisti häntä kysymyksillä, eikö isä jo aikoja sitten olisi pitänyt saapua kotiin, eiköhän jo eilen olisi kutsunut kokoon naapuria, eikö hän voisi saapua jokikisessä tuokiossa? Isoisä parka, joka itsekin mitä hartaimmin odotti heidän pelastustansa, ei voinut kaikkiin näihin kysymyksiin muuta vastata, kuin että hän toivoi että Frans oli onnellisesti saapunut laaksoon, eikä varmaankaan tuhlaisi hetkeäkään, eikä säästäisi mitään vaivaa tuodaksensa heille apua. Mutta kuinka he voivat tietää, mitä esteitä hänellä oli voitettavina? Tiet voivat olla tukossa, hävitetyt tai niin lumen peitossa, ettei mitään mahdollisuutta olisi päästä kulkemaan, ennenkuin ne olisi jälleen saatu kuljettavaan kuntoon. Piti pysyä kärsivällisenä ja odottaa.
Tämä ei suinkaan ollut tyydyttävä lohdutus Jaakolle, joka oli vähällä nääntyä levottomuuteen ja kärsimättömyyteen. Vieläpä myöhäiseen iltaan asti toivoi hän isänsä ja naapurien saapumista, mutta yhä uudelleen piti hänen nähdä pettyneensä toiveissansa. Kauhean pitkäksi kävi hänestä aika.
Jokainen päivä, mitä ikinä se tuottaneekin, pahaa tai hyvää, iloa tai surua, jokainen päivä on vihdoin loppuun kuluva. Niin myös tämäkin. Noin kello kymmenen aikaan iltasilla nousi isoisä liikkeelle, sulki savupiisin luukun täydellisesti, niin että kaikki ilmanveto oli kokonansa suljettu ja läksi levolle kehoittaen Jaakkoa seuraamaan esimerkkiänsä. Surullisena heittäytyi poika hänen viereensä, ja vielä jonkun tunnin kuuli isoisä hänen hiljaa nyyhkyttävän. Hän ei häntä häirinnyt. Minkä lohdutuksen olisi hän hänelle voinut antaakaan? Levollisena antoi hän hänen itkeä huolensa loppuun ja huomasi vihdoin hiljaisella tyydytyksellä, että pojan kyyneleet ehtyivät, ja uni levitti rauhoittavan liepeensä hänen ylitsensä. Jaakko nukkui, ja kohta sen perästä tuli uni isoisänkin silmiin.
Seuraavana aamuna, kun makaajat olivat heränneet ja hieroneet unen silmistänsä, meni Jaakko ensi työkseen luukulle, jota hän koetteli avata noustakseen katolle ja tarkastaaksensa eikö hänen isäänsä jo näkyisi. Mutta luukun avaaminen teki kaikille hänen ponnistukseensa niin kovaa vastarintaa, että hänen sen avaamiseen piti pyytää isoisän apua. Yhteisten ja voimakasten ponnistuksien perästä onnistui heidän nyt vasta saada luukku nousemaan syrjään ja syy tähän vaikeuteen selkeni heille pian. Lunta putosi aukon kautta majaan, eikä voitu siis epäilläkään, että yön kuluessa taas uusi lumipyry ja vielä ehkä rajumpi oli raivonnut. Ja niin olikin asian laita, sen Jaakko kyllä näki kiivettyänsä savutorven kautta ylös. Kaikesta päättäen oli kaiken yötä lunta satanut lakkaamatta, sillä lumi oli nyt ainakin kaksi jalkaa korkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja Jaakon oli pakko oikein kelpo lailla käyttää lapiota saadaksensa luukun jälleen käyttökuntoiseksi. Vihdoin hän sai sen reilaan ja laskeutui jälleen alas majaan. Isoisä oli sillä välin sytyttänyt tulen takkaan ja odotteli poikaa surullisin katsein.
"Se on niin kuin arvelinkin", hän sanoi, kun Jaakko oli lopettanut seikkaperäisen kertomuksensa, "lumi, joka alituiseen lisääntyy, ei ennen ensi kevättä sula ja asettaa siis isäsi tielle voittamattomia esteitä. Meidän on pakko tottua, Jaakko, siihen ajatukseen että meidän täytyy jäädä haudatuksi kuukausmääriä tähän majaan. Näethän ettei se hyödytä antautua pettävien toivomusten valtaan, joitten yhä uudistetut pettymykset väsyttävät sielua ja murtavat kaiken uskalluksemme. Varustautukaamme mieluummin heti ottamaan vastaan pahimpaakin, ja pankaamme toivomme ainoastaan Jumalan apuun ja turvaan tässä surkeassa asemassamme."