"Sinä siis ajattelet todellakin, isoisä, ettei meille tänäänkään tule mitään apua omaisiltamme?" kysyi Jaakko surkealla katseella.
"Mahdotonta! Aivan mahdotonta!" vastasi isoisä päättävällä varmuudella. "Eilen se jo oli epävarmaa, ja nyt tänään mahdotonta, kun lumikinokset yhä vielä ovat lisääntyneet pari jalkaa, aivan mahdotonta! Minä tahdon kiittää Jumalaa, jos vaan isäsi onnellisesti on voinut välttää kaikkia niitä vaaroja, joita hän laskeutuessa vuorilta alas on ollut pakoitettu torjumaan. Vielä nytkin toivoa hänen apuansa, olisi hulluutta, lapseni. Ei ole yhdenkään ihmisen vallassa murtaa itsellensä tie näitten lumikinoksien kautta. Ja vaikka isäsi kutsuisikin kymmenen lähimmäistä naapuriansa avuksensa, raukeisi kumminkin kaikki käsivarret tässä jättiläistyössä."
Niin surullisina kuin nämät isoisän sanat kaikuivatkin Jaakkoparan korvissa, kuunteli hän kumminkin niitä suuremmalla levollisuudella kuin isoisä oli odottanutkaan. Muutamia hetkiä hän tosin seisoi kumartunein päin, ristissä käsin, syviin ajatuksiin vaipuneena, ja suuret kyyneleet vierivät hänen kalpeitten kasvojensa yli, mutta vihdoin hän tointui, kokosi kaiken rohkeutensa ja tahdonvoimansa, kohotti otsansa ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.
"No niin, isoisä", sanoi hän äänellä, jota hän koetteli saada vakavaksi, "luottakaamme Jumalaan, kosk'emme enää voi toivoakaan inhimillistä apua. Tässä käteni, isoisä, minä en sinua enää koskaan tahdo saattaa surulliseksi lapsellisella malttamattomuudellani, niinkuin eilen! Pikemmin tahdon parastani tehdä seistakseni uskollisna sinun rinnallasi eikä yhtään valitusta saa enää kuulua minun huulillani!"
"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä iloisena puristaen hartaasti uljaan pojan kättä. "Jos sinä pysyt noin vakavana, etkä uskallustasi kadota, niin käypi kaikki vielä Kaikkivaltiaan avulla hyvin. Me emme vielä ole apuneuvojen puutteessa, ja jos me säästäväisesti niitä käytämme, niin riittävät ne hyvin, kunnes kevät jälleen maahan palajaa."
Sellaisella tavalla koki vanha mies, joka paremmin kuin poika voi arvostella heidän asemansa vaaroja, pitää pystyssä pojanpoikansa rohkeutta, ja se onnistuikin hänelle hyvästi, vieläpä paremmin kuin hän oli ajatellutkaan. Muutamia päiviä kului tuomatta mukanaan muuta merkillistä, kuin että lumi yhä edelleen suurissa määrin tulla tuprusi taivaalta. Vastustaaksensa ikävää, vietti Jaakko aikansa siten, että rupesi pitämän jonkunlaista päiväkirjaa kirjoittaen ylös mitä merkillistä oli kohdannut häntä ja isoisää siitä ajasta, jolloin he olivat jättäneet kotinsa laaksossa. Paperia, kyniä ja mustetta oli hänellä riittävin määrin. Hänen oli kiittäminen tämän pienen varaston omistamisesta sitä asianhaaraa, että hän kerran kesän kuluessa loma-ajalla oli käynyt tervehtimässä isäänsä alpeilla. Voidaksensa siellä valmistaa läksyjänsä, oli hän ottanut mukaansa paperia, kyniä ja mustetta, ja sitten jättäessään isällensä jäähyväiset, oli hän ne jättänyt paimenmajaan aavistamattakaan, kuinka mieluinen ja tervetullut tämä pieni aarre muutamana päivänä tulisi hänelle olemaan. Hän kirjoitti ahkeraan takkavalkean loistossa, ja kulutti tällä tavalla monta hetkeä hyödyllisesti ja vieläpä suloisestikin. Kenties annamme ystävälliselle lukijallemme tietoja muutamilla otteilla tästä päiväkirjasta, jota kirjoitettiin niin omituisissa olosuhteissa. Nyt on meidän kumminkin kerrottava eräästä tapahtumasta, joka olisi voinut tuottaa ystäväraukoillemme mitä kauheimpia seurauksia.
Oli 24 päivä marraskuuta. Jaakko ja hänen isoisänsä istuivat tulen ääressä, ja viimeksimainittu antoi pojalle ajanvietteeksi luvunlasku esimerkin. Kun Jaakolla ei ollut kivitaulua, ja hän niin paljon kuin mahdollista tahtoi säästää paperivarastoansa, niin hän otti muutamia kauhallisia poroa takan hiilloksesta ja siroitti sen tasaisesti ohuena kerroksena uunin pankolle. Sillä tavalla käytti hän uunin pankkoa kivitaulun asemesta, niinkuin muutamissa Jura-vuoriston kouluissa menetellään kuivalla hiekalla, tämän kaukaisen seudun asukkaat kun enimmiten ovat liian köyhät ostaaksensa kivitauluja ja paperia. Jaakko ei liene kumminkaan tarpeellisella varovaisuudella menetellyt ottaessaan tuhkaa, sillä sillä välin kuin hän numeroitansa piirsi ja isoisä tarkkuudella seurasi hänen työtään, tunsivat äkkiä kumpaisetkin takanansa tavattoman kuumuuden. He kääntyivät ja huomasivat hämmästyksekseen ja kauhukseen, että tämä kuumuus tuli olkikuvosta, jota Jaakko oli aikonut käyttää muutamaan pienempään palmikoimistyöhön, ja jonka hän oli heittänyt lattialle hiilloksen läheisyyteen. Näille oljille oli luultavasti kipinä pudonnut, ja nyt seisoi koko kupo tulessa.
Jaakko ja hänen isoisänsä päästivät tuskan huudahtuksen, ja ensi työkseen heittäytyi tuo urhea poika miettimättä tuleen ja pieksi kumpaisellakin käsillänsä liekkiä niitä sammuttaaksensa. Sillä tavoin hän ei kumminkaan saanut mitään muuta toimeen, kuin että hän poltti kätensä liekkiä tukahuttamatta ja niitten nopeata leviämistä estämättä.
Toisin teki isoisä.
Huolimatta niistä tuskista, joita jok'ainoa reippaampi liike vaikutti, heittäytyi hän nopealla päätöksellä olkien päälle, syleili kupoa kumpaisellakin käsivarrellaan siitä päästä, joka ei vielä palanut, nosti sen ylös ja kantoi viipymättä hulmuavat oljet savutorven alle.