"Jaakko", huusi hän kovalla äänellä, "vie syrjään kaikki, joka on tulen arkaa!"
Jaakko oli nopea liikkeissänsä. Reippaasti hän paiskasi puisen jakkaran syrjään, viskasi vähäisen puuvaraston takalta kamarin keskelle ja lykkäsi syrjään kaiken syttyvän, joka oli uunin läheisyydessä. Sen perästä kiirehti hän isoisällensä avuksi ja olikin se todella viimeisessä tingassa. Muutamia hirveitä hetkiä olivat kumpaisetkin kauheimmassa tuskassa. Liekit leimusivat nuoleskellen kuivia olkia myöten eteenpäin ja levisivät rajusti yhä enemmän ympäri. Heinähangon ja hiilikoukun avulla painoivat he palavan olkikuvon muuria vastaan saadakseen sen siten tukehtumaan. Punainen, helakka loiste valaisi huoneen sisustan, tuli ja tomu täytti koko alan ja olivat melkein tukehuttaa onnettomia, jotka epätoivon ponnistuksilla taistelivat tulta vastaan, joka uhkasi tuottaa tuhoa heille itselleen ja koko majalle. Ei ollut tippaakaan vettä saatavissa; savu ei päässyt minnekkään ja tuli yhä paksummaksi ja tukehuttavammaksi; heidän täytyi vihdoin antaa palavan kuvon pudota maahan, tuli lenteli yltympäri, ja nyt näytti todellakin siltä kuin, jos kaikki ilman pelastuksen toivoa olisi hukassa. Suuria sinkaleita palavia olkia lenteli majan toisesta päästä toiseen ja näytti melkein täyttävän koko huoneen. Voisivathan ne pudota olkivuoteelle keittiön nurkassa, voisivathan ne sytyttää kuivia kattohirsiä, tai tarttua hirsiseinään, joka eroitti keittiön navetasta, ja varmaan olisikin jompikumpi näistä tapahtunut, ellei isoisä älykkäästi ja nopeasti olisi kantanut jäännöksen palavaa olkikupoa savutorven alle ja pitänyt sitä siellä kiinni siksi, että suurin osa siitä oli tuhkaksi palanut. Ympäri liehuvat sirpaleet eivät voineet mitään vahinkoa enää aikaan saada, koska ne niin nopeasti hiiltyivät. Siitä huolimatta tuntui tämä meidän peljästyneille ystävillemme ijankaikkisuudelta, kunnes vihdoin päästiin niin pitkälle, että liekit siellä ja täällä vähitellen ainoasti heikosti liekahtivat palamaan, vihdoin kokonansa sammuivat ja jättivät vaan pieniä kasoja kiiltäviä kipunoita peitetyt paksuun savuun ja tomuun.
"Reippaasti lapseni!" huusi isoisä. "Hävitä kaikki, joka vielä näkyy hehkuvan ja sammuta pienimmätkin kipinät."
Jaakko totteli ja isoisä itse osoitti hänelle parasta esimerkkiä. Muutamien hetkien perästä olivat tulipalon viimeisetkin jäljet poistetut, ja täydellinen pimeys vallitsi nyt äsken juuri tulen ja liekkien vallassa hehkuvassa majassa. Uhkaava, hirveä vaara oli onnellisesti mennyt ohitse, ja pelastettu oli ei ainoastaan henki, mutta myöskin maja ja kaikki sen näille vaivaisille vangituille kallisarvoinen omaisuus.
Alussa istuivat kumpaisetkin, isoisä ja pojanpoika uupuneina ja puoleksi tukehtuneina, ikäänkuin huumauksissa, ainoastaan yksi tunne sydämmessä, nimittäin hartain kiitos Jumalalle, joka oli heidät suojellut niin suuresta onnettomuudesta. Vähitellen vetäytyi paksu ja raskas savu pois, he voivat jälleen sytyttää lampun ja katsoa toisiansa silmiin. Toinen säikähti toista, sillä he olivat mustia kuin hiilenpolttajat tai nokinuohoojat. Mutta mitä se haittasi? He tuskin ottivat sitä huomioon. Olihan kumminkin henki pelastettu, vieläpä ilman suuremmitta vammoitta kuin muutamia keveämpiä palohaavoja Jaakon käsissä ja jaloissa.
He pudistelivat tuhkan vaatteistansa ja hiuksistansa, jolla ne näkyivät olevan kokonaan peitetyt, puhdistivat itsensä niin hyvin kuin voivat ja juttelivat sitten siitä vaarasta, jota hädin tuskin olivat välttäneet.
"Se on meidän oma syymme, että tämä piti meitä kohtaaman", sanoi isoisä. "Meidän tilassamme olevien ihmisten pitäisi aina olla varuillansa kaikkia mahdollisuuksia vastaan! Jos meillä vaan olisi ollut yksi ainoakaan sangollinen vettä saatavissa, ei olisi mitään sellaista voinut tapahtuakaan. Mutta palanut lapsi arkailee tulta, ja me tahdomme tästälähtien kumminkin menetellä viisaammin ja ottaa oppia tästä tapahtumasta. Maitokamarissa olen nähnyt seisovan tyhjän tynnyrin. Lyökäämme siitä ylimmäinen pohja pois, kuljettakaamme se tänne, asettakaamme se tuohon nurkkaan ja täyttäkäämme se lumella. Kohta on se kyllä sulava, ja sitte voimme olla ainakin varmat, ettei maja päältämme pala. Muuten pitää meidän kaikessa tapauksessa hyvin varovasti menetellä tulen kanssa, Jaakko, sillä en tarvinne nyt vasta sanoa sinulle, että jos maja palaisi, ja vaikka me kumpaisetkin pelastuisimme liekeistä, tuottaisi se meille välttämättömän kuoleman. Miten voisimme ilman majaa suojella itseämme pakkasta vastaan? Mitenkä sammuttaisimme nälkäämme, mitenkä löytäisimme tien välttääksemme mitä surkeinta kohtaloa? Ei ole mikään mahdollisuus päästä alas laaksoon, ja me olisimme sellaisen onnettomuuden sattuessa samassa tilassa kuin onneton merimies, jonka laiva on syttynyt tuleen keskellä aavaa merta. Siis varovaisuutta tulevaisuudessa, rakas Jaakkoseni, ja nyt älkäämme kadottako enää aikaa, vaan noutakaamme astia viipymättä tänne."
Tämä yhtä tärkeä kuin helppo tehtävä oli kohta toimitettu, ja tynnyri asetettiin paikoillensa, sittekun sen päällimmäinen pohja oli puhkaistu. Lumesta ei ollut mitään puutetta. He tarvitsivat vaan avata sisäänpäin aukiavan oven, ja valkoinen lumiseinä törrötti heitä vastaan, jolla he olisivat voineet täyttää vaikka tuhansia tynnyreitä, Se oli seinä, joka järkähtämättä eroitti heidät kaikesta muusta asutusta maailmasta, ja kun he tarttuivat lapioon ja tätä ajatellen penkoivat lumikinosta, oli heidän sydämmensä raskas ja heidän silmänsä täytetyt kyynelillä, joita he huolellisesti koettelivat toisiltansa salata.
VIIDES LUKU.
Erakkojen elämä.