Lakkaamatta satoi lunta yöt päivät ja kasaantui sellaiseen määrään katolle, että isoisä siitä oli todellakin huolistunut.
"Paino tulee liian raskaaksi", hän sanoi, "kattopalkit viimein tuskin sietävät tätä painoa ja meidän täytyy sentähden sitä keventää."
"Se on pian tehty", vastasi Jaakko ja riensi luukulle, jonka avaaminen taas vaati tavallista suurempaa ponnistusta. Sitte hän riensi katolle, antoi ojentaa itsellensä lapion ja teki työtä otsansa hiessä muutamia tuntia lapioiden lunta syrjään. Hän jätti ainoastaan jalanpaksuisen kerroksen, jonka tuli suojella majaa ulkoapäin pakkaselta ja pidättää lämmön sisällä; kaiken muun hän lapioi pois.
Tämä työ, niin rasittavaa kuin se olikin, tuotti hänelle kumminkin huvitusta tässä yksitoikkoisessa elämässä paimenmajan suljetussa kammiossa. Mutta muuten pysyi hän alinomaa melkein toivottomana, sillä näköala ulkona ei tarjonnut mitään ilahduttavaa, ei silmille eikä sydämmelle. Lumen pinnalla voi tuskin huomata mitään epätasaisuutta, se verhosi kaiken tasaisesti valkoiseen peitteesensä. Raskaana ja synkkänä kohosi taivas yli koko tämän surkean aution seudun, ja sitä nähdessään täytyi Jaakon tahtomattansakin ajatella noita ikuisen jään peittämiä napaseutuja, joista hänen opettajansa koulussa oli kuluneen kesän aikana paljon kertonut. Jaakko ei kärsinyt sitä kauan katsella, sillä suru ja toivottomuus valtasivat hänen mielensä. Huokaellen hän käänsi selkänsä tähän talvimaisemaan ja laskeutui savutorven kautta jälleen alas majaan.
Isoisä huomasi heti hänen alakuloisen mielialansa ja koetteli etsiä jotain tointa, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Vielä kerran tarkastivat he tarkoilleen koko käytettävissä olevan varastonsa ja havaitsivat, että tässä pienessä syrjäisessä asunnossa ei kokonaan puuttunut kaikkia välttämättömiä elämän ehtoja. Meidän lumen alle elävänä haudatut ystävämme löysivät niin suuren varaston heiniä ja olkia kuin heidän vuohensa kokonaisen vuoden kuluessa tarvitsi, ja jos Valikki vaan edelleenkin niinkuin tähän asti antaisi maitoa, niin olisi heille arvokas turva tästä elukasta. Mutta joku onneton tapahtuma voisi riistää heiltä tämänkin turvan, ja he olivat sentähden hyvin iloisia, kun he jostain navetan nurkasta löysivät vähäisen varaston perunoita, jotka he hyvin huolellisesti peittivät oljilla suojellaksensa niitä paleltumasta, jos pakkanen mahdollisesti kiihtyisi. Navetassa he löysivät vielä pienen varaston puita pinottuna, mutta ei kumminkaan niin paljon, että se riittäisi koko talveksi. Kaikissa tapauksissa piti sitä hyvin säästäväisesti pidellä ja päätettiin sitä käyttää vasta viimeisessä tingassa, ja joka tilassa pitää luukkua huolellisesti suljettuna, ettei lämpö sitä tietä pääsisi ulos. Muuten tekivät kumpaisetkin erakot kohta sen havainnon, että lumi, joka kokonansa ympäröi majan, tuntuvassa määrässä auttoi säilyttämään lämpöä huoneen sisässä.
Paitsi halkoja löysivät he vielä läjän männyn käpyjä, jotka Jaakko kesän kuluessa oli koonnut kotia laaksoon vietäväksi. Se oli onneksi jäänyt tekemättä, ja männyn käpyjä voitiin hyvin hyvästi hätätilassa käyttää halkovarojen lisinä. Olipa vielä olemassa navetassa puusoimia ja häkkiä, ja jos tulisi kysymykseen pelastaa henki, niin voisi niitäkin ottaa käytettäväksi. Ainakin oli se isoisän ajatus, ja Jaakko oli täydellisesti samaa mieltä. Kun laiva on vaarassa, heitetään lasti mereen ja halvempi täytyy aina hätätilassa väistyä korkeamman tieltä.
Jo kauas kuluneen vuoden ajan tähden oli paimenmaja melkein tyhjennetty ja suurin osa kalustoa oli alas laaksoon kuljetettu, mutta suuri kattila riippui vielä paikoillaan, ja paitsi sitä löysi Jaakko muutamia kyökkikaluja, kirveen ja sahan. Kirves oli tosin hampaille hakattu ja saha tylsä, mutta sitä saattoi kumminkin käyttää. Vihdoin oli kummallakin sekä isoisällä että Jaakollakin linkkuveitsensä, josta vuorelainen harvoin luopuu, niin että heiltä, mitä kalustoon tulee ei suinkaan puuttunut, mitä välttämättömintä oli. Pahempi oli sitä vastoin muonavarojen laita. He löysivät ainoastaan kolme suurta leipää, jonkunlaisia pumpernikkeleja eli laivakorppuja, jotka pysyvät hyvinä kokonaisen vuoden tai kauemminkin ja viimein tulevat niin koviksi, että niitä täytyy paloitella kirveellä, koskei niitä enää jaksa veitsellä leikata. — Valitettavasti oli niitä, niinkuin sanottu, ainoastaan kolme, jotka he löysivät suuressa vanhassa, tammisessa seinäkaapissa, jossa he myös paitsi näitä tapasivat vielä hiukan suolaa, jauhettua kahvia, öljyä ja pienen määrän sianrasvaa, — oikeita aarteita, joita he nykyisessä tilassansa eivät olisi tahtoneet vaihtaa puhtaasen kultaan.
"Rasva tulee meille vallan sopivaan aikaan", sanoi Jaakko tyytyväisenä, kun hän sen havaitsi vetolaatikossa.
"Todellakin vallan sopivaan", vastasi isoisä ilostuen hänkin. "Mutta me emme saa käyttää sitä ruuaksi, vaan täytyy meidän säästää sitä siltä varalta, että meidän vähäinen öljyvarastomme loppuisi. Tai tahtoisitko mieluummin syödä makeaa ja istua pimeässä, taikka valoa ja niukempaa ravintoa."
"Minä pidän jälkimäistä parempana", vastasi Jaakko arvelematta. "On hyvin surkeata aina istua pimeässä!"