Rasva pantiin siis syrjään ja suuren seinäkaapin tarkastusta jatkettiin. Ruokavaroja eivät he kumminkaan enään löytäneet, sitä vastoin sattui Jaakon käteen aarre, joka täytti isoisän mielen vilkkaammalla ilolla, nimittäin vanha, aivan tomuinen ja hämähäkin verkoilla peitetty kirja, kirja Kristuksen seuraamisesta, niinkuin Jaakko luki kansilehdestä kirjaa avatessa.
"Oi, poikani", huusi isoisä, kun hän kuuli kirjan nimen, "se on paras ystävä, joka voi meitä lohduttaa yksinäisyydessämme! Kirja Kristuksen seuraamisesta on todellakin kirja kaikille kärsiville ja onnettomille! Se opettaa meille, että on olemassa ainoastaan yksi paha, nimittäin: unhottaa Jumala, ja ainoastaan yksi onni, se on: rakastaa Jumalaa! Sinä näet, lapsukaiseni, että, vaikka olemmekin yksin, me emme kumminkaan ole hyljätyitä! Olemme tosin jo löytäneet paljon, joka ruumista ravitsee, ja nyt omistamme oivallisimman ravinnon sieluillemme! Meiltä ei mitään puutu, jos me vaan ymmärrämme sitä hyvästi käyttää. Varmaankin on, rakas poikaseni, tämä kirja antava meille vielä monta lohdutusta, monta virkistystä ja kehoitusta!"
Kirja pantiin hyvin huolellisesti takaisin kaappiin, sopivana hetkenä jälleen esille otettavaksi. Loppuosa päivästä kului jatkettuihin tutkimuksiin tuottamatta mitään tärkeämpiä löytöjä. Kumminkin olivat ystävä-parkamme mielissään löydetyistä aarteista ja menivät päivätyöhönsä sangen tyytyväisinä levolle. Heidän vuoteensa oli kova, mutta tarpeeksi leveä antaaksensa heille kylliksi tilaa. Heillä oli ainoastaan yksi peite ja matrassin asemesta piti heidän käyttää suurta olkisäkkiä. Kumminkin lepäsivät he sen päällä suloisesti, sillä heidän sydämmensä oli täynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka tänään oli antanut heille niin monta osoitusta alinomaa kaitsevasta, isällisestä rakkaudestaan.
Herätessään seuraavana päivänä — se oli seitsemäskolmatta päivä marraskuuta — huomasivat he, ettei vieläkään ollut lakannut lunta satamasta. Pilvi pilven perästä sataa tihutti alas taivaalta, ja yhä paksummaksi ja korkeammaksi kasaantui lumi vuorille, jotka siitä syystä joka hetki tulivat mahdottomammaksi liikkeelle lähtijöille. Mitä korkeammalle lumi kohosi, sitä syvemmälle joutui vaivaisien vangittujen toiveet saada pelastusta surkeasta tilastansa alhaalla asuvien kylänaapurien avulla, ja itse Jaakonkin, joka vielä yhä oli povessansa kantanut heikkoa toivon kipinää, piti vihdoin antaa tämänkin haihtua. Hetket kuluivat häneltä apeassa mielialassa, ja niin alakuloinen surumielisyys valtasi pojan, että isoisä havaitsi välttämättömäksi ajatella keinoja ilahduttaa häntä ja saada hänet unhottamaan surkean asemansa. Toiminta, henkinen tai ruumiillinen, näkyi hänestä varmimpana keinona saavuttaa tarkoitustansa. Hän jutteli hänen kanssansa, antoi hänelle arvoituksia tai useammin luvunlasku esimerkkejä, joita Jaakon tuli ratkaista päässänsä, ja kun hän väsyi, niin kertoi hän hänelle paljon hauskaa, kokemuksista rikkaasta pitkästä elämästänsä tai hyvistä kirjoista, joita hän viimeisinä vuosina oli lukenut, kun vanhuuden heikkous jo esti häntä työtä tekemästä. Isoisä kertoi hyvästi ja huvittavasti, ja Jaakko kuunteli häntä suurimmalla tarkkuudella. Huomaamatta auttoi isoisä sillä tavalla häntä monen ikävän hetken yli, ja sitä paitsi Jaakolla oli paljon hyötyä tulevaisuudessa näistä keskusteluista. Hänen vielä nuori sielunsa rikastui tiedoilla, jotka muissa olosuhteissa ehkä olisivat jääneet hänelle vallan vieraiksi, ja sitä paitsi voitti hän ajan pitkään sellaisen näppäryyden päässä laskemisessa, että isoisän ja hänen itsensäkin piti sitä ihmetellä.
Sillä tavalla kului muutamia päiviä, ja isoisä luuli nyt, että hän, kun hänen pojanpoikansa nyt oli iloisemmalla mielialalla, voi tehdä huomautuksen asianhaarasta, joka oli yhtä tärkeä kuin välttämätön, jos kohta sangen katkera. Niinkuin jo sanottiin, oli näillä onnettomilla maan pakolaisilla ainoastaan hyvin vähäinen varasto lamppuöljyä. Jos he, niinkuin tähän asti, antoivat lampun palaa kaksitoista tuntia päivässä, niin olisi lamppuöljy yhdessä ainoassa kuukaudessa loppuun kulunut, ja heillä olisi surkea välttämättömyys viettää koko seuraava aika pimeydessä. Tämä ei saanut tapahtua, se oli vältettävä, ja eräänä päivänä ilmoitti isoisä tämän tärkeän asian Jaakolle, joka ihmetellen kuunteli tätä tiedonantoa. Jaakko säikähti, sillä hän ei ollut vielä sitä ajatellut, ja ensi silmänräpäyksessä kauhistutti se häntä, että heidän täytyi luopua lampun ystävällisestä, lohduttavasta valosta. Vähän aikaa ajateltuansa havaitsi hän, että isoisän huolet olivat vallan oikeutetut, ja että välttämätöntä olisi rajoittaa kallisarvoisen öljyn kuluttamista. Hän tyytyi siis tyvenellä mielellä välttämättömyyteen, ja tarkoin asiata punnittua päätettiin, että tästä lähtien poltettaisiin lamppua ainoastaan kolme tuntia päivässä, ja muina aikoina tyydyttäisiin siihen heikkoon valoon, joka takkavalkeasta säteili.
Niin tapahtuikin. Lamppu pantiin pois, ja isoisä ponnisteli voimiansa kaksin kerroin saada pojanpoikansa unhottamaan tätä heidän surkeata tilaansa. Hän kertoi hänelle hauskimmat kaskunsa, jutteli hänen kanssansa kaikesta, mikä vaan voi kiinnittää ja kiihoittaa hänen mielikuvitustansa, haasteli hänelle kuolleesta äidistänsä, isästänsä, sisaruksistansa, ja sai siten vihdoin ajatusaineita, jotka hauskalla tavalla lyhensivät monta ikävää hetkeä tarvitsematta silloin käyttää lamppua. Heillä oli olkia runsaasti, niin etteivät tarvinneet niitä säästää. Isoisä huomautti pojanpojalle tätä asianlaitaa, ja että he tästä voisivat valmistaa olkipalmikoita sekä leveämpiä tai kapeampia nauhoja, jotka olivat sopivia kaikellaisiin tarpeisiin, ja Jaakko suostui innolla tähän hänelle mieluisaan ehdotukseen. Viipymättä toi hän sinne olkikuvon ja istahti lähelle tulta takan viereen isoisänsä jalkojen juureen. Tämä ojensi hänelle tarpeen mukaan oljenkorsia sekä varoi, ettei kipinöitä lennähtäisi olkiin ja aikaansaisi uuden tulipalon. Niin kävi Jaakko ripein sormin työhönsä, joka alussa tosin meni hiukan kömpelösti, mutta kumminkin tuotti hänelle paljon huvitusta.
Se oli itse asiassa hyvin sopiva ja mieluinen työ. Se ei estänyt juttelemasta, eikä tarvittu siinä mitään erittäin kirkasta valoa, ja vihdoin ei se väsyttänytkään. Jaakko oli sydämmellisesti iloinen, että isoisä oli keksinyt tämän ajanvietteen.
Sellaisilla toimilla ja ajanvietteillä tultiin joulukuuhun, tähän ikävään ja pimeään kuukauteen, josta ainoastaan tuo rakas joulujuhla ikäänkuin kirkas tähti pimeästä yöstä loistaa rohkaisten ja ilahuttaen ihmisten mieliä. Jaakko ei sitä aloittanutkaan juuri iloisilla tunteilla, sillä minkä lohdutuksen voivat nämä yhä lyhenevät päivät ja yhä pitenevät yöt tuottaa hänelle, tuolle kaikista erotetulle raukalle? Sillä välin satoi yhä vielä lunta niin suurissa määrin, että se jo seista törötti korkealla paimenmajan katon yli ja verhosi sen täydellisesti niinkuin maa ruumiskirstun haudassaan. Joka aamu piti Jaakon savutorven kautta nousta katolle, pitääksensä uunin luukkua käyttökunnossa, koska vankiparat muuten eivät voineet saada raitista ilmaa, eivätkä voineet sytyttää tulta uuniin, josta nouseva savu olisi heidät tukehuttanut, kun sen kulku ulkoilmaan olisi suljettu.
"Meidän asemamme ei suinkaan ole mieluisin", sanoi isoisä eräänä päivänä, kun Jaakko alakuloisena palasi alas savutorven kautta, "mutta ainakin se on monta vertaa mieluisempi vangitun asemaa vankihuoneessa, joka ehkä on yhtä vähän syypää sulkemiseensa kuin mekin. Meillä on tulta ja vähintäin muutamia hetkiä päivässä myöskin valoa; me saamme nauttia vankeudessamme jommoisestakin vapaudesta ja voimme monellaisella tavalla mielemme mukaan huvitella itseämme, joka ei ole sallittu vankiraukalle neljän kolkon seinänsä välissä. Me emme tarvitse joka aamu peljätä epäileväisen, ehkäpä ankaran ja tylyn vanginvartijan esiintymistä! Ja muutenkin eivät ne kärsimykset, jotka Jumalan tutkimaton tahto määrää, ole koskaan niin katkeria kuin ne kärsimykset, jotka luulemme kärsivämme muitten ihmisten vääryyden kautta. Vihdoin, lapseni, ja tämä on tai ainakin näyttää minusta vähintäin suurimpana etuna asemassamme, vihdoin näet emme ole yksin, vaan voimme molemmin puolin toisiamme lohduttaa, elähyttää, ilahuttaa ja rohkaista. En tahdo sillä sanoa, etten mieluummin toivoisi että sinä olisit kotona turvassa isäsi luona! Mutta kun Jumala on kerran sen niin säätänyt, että sinä olet täällä, niin on minulla sinun läsnäolostasi todellinen turva ja ääretön lohdutus. Itse Valikkikin auttaa omalla tavallansa tekemään vankeutemme vähemmin tukalaksi, ja se tekisi minut hyvin surulliseksi, jos minun pitäisi hänet kadottaa, ei ainoastaan maidon vuoksi, jonka se meille antaa, mutta myös koska hänen seuransa tekee minun sydämmelleni iloa ja on minulle ajanvietteeksi ja ratoksi."
"Sinä olet oikeassa, isoisä, sen minä havaitsen", sanoi Jaakko. "Meidän kohtalomme ei todellakaan ole niin surkea, kuin minä monesti olen uskonut. Ilo, johon toiset ottavat osaa, on kaksinkertainen ilo, kärsimykset, joihin toiset ottavat osaa, ovat ainoastaan puolinaisia kärsimyksiä. Nyt vasta, kun sinä siitä huomautit minua, ymmärrän miksi Valikki raukka aina niin surkeasti määkyy, kuin me lypsyn perästä jätämme hänet yksin navettaan. Eläinparka kaihoaa ja ikävöipi seuraa. Miksi emme tuo häntä tänne, isoisä? Hän voipi hyvin hyvästi saada sijaa jossain nurkassa, ja keittiö on siksi suuri ettei meille sen kautta tule ahtaammaksi. Hän iloitsee varmaankin paljon, jos me otamme hänet luoksemme, ja kuka ties ellei hän kiitollisuudesta antane meille enemmän ja parempaa maitoa? Joko minä saan tehdä valmistuksia tuodakseni hänet tänne, isoisä?"