Jaakko tarvitsi vaan tämän isoisänsä myönnytyksen pannaksensa heti aikeensa toimeen ja tehdäksensä tarpeellisia valmistuksia. Hän kantoi siihen keittiön nurkkaan, jossa hän arveli sen vähemmin olevan esteenä, pienen seimen, jonka hän suurella puutapilla kiinnitti seinään ja tuki kahdella pylväällä, sekä kiiruhti sitte navettaan tuodakseen Valikin uuteen asuntoonsa.
Oli liikuttavaa nähdä elukkaraukan riemua mieluisesta muutoksesta. Se juoksi iloisena ympäri keittiössä, määkyi tyytyväisenä ja hyväili Jaakkoa ja isoisää niin rajuilla suosionosoituksilla, että ne ajan pitkään jo alkoivat käydä kiusallisiksi. Isoisä arveli kumminkin että se kohta lakkaisi ja antoi sen tehdä mielensä mukaan. Valikki laskeutuikin vihdoin hiljaa ja levollisena alas nurkkaansa ja ainoastaan hänen suuret lauhkeat silmänsä, joilla se kiitollisena katseli hyväntekijöitänsä, säteilivät sitä sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, jota se tunsi.
"Näethän, Jaakko", virkkoi isoisä hymyillen osoittaen vuohta, "että olet tehnyt hyvän työn; yksi onnellinen sydän enemmän sykkii meidän pienessä, yksinäisessä majassamme!"
Muutamien päivien perästä, kolmas päivä joulukuuta, kun Jaakko tavallisuuden mukaan nousi katolle lapioimaan lunta luukusta, huomasi hän vihdoin ihastuksella sinisen taivaan päänsä ylitse ja kirkkaan säteilevän auringon, joka pilvettömältä taivaalta loisti alas korkeudestaan. Oli lakannut lunta satamasta, ja ilma oli kuiva ja raitis. Avara lumikenttä, joka säihkyen heijasti auringon säteitä, häikäisi Jaakon silmiä, mutta sittenkin viipyi hän tavallista kauemmin katolla ja katseli huviksensa sitä laajaa näköalaa, joka avautui hänen eteensä. Mielellään olisi hän myös isoisälle suonut vielä kerran niin pitkän ja pimeän yön perästä nähdä aurinkoa, mutta hänellehän oli mahdotonta kiivetä katolle, ja kaikki muut tiet oven tai ikkunan kautta olivat lumikinokset sulkeneet. Silloin johtui pojan mieleen äkkiä oivallinen ajatus.
"Mitä", sanoi hän itsekseen, — "mitä, jos minä koettaisin kovertaa tien isoisälle lapiolla lumikinoksen läpi? Se on onnistuva, jos minä vähitellen kaivaudun ylöspäin ja tungen lumen kumpaisellekin puolen!"
Tämän aatteen valtaamana riensi Jaakko ihastuneena taas alas, eikä epäillyt vähintäkään ilmoittaa tätä mielijohdettansa isoisälle. Tämä arveli tosin että sellainen ponnistus oli pojan voimille liian suuri, mutta Jaakko ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, vaan kävi vitkastelematta työhön käsiksi. Kun hän avasi tuvan oven ja valkea lumiseinämä seista törrötti häntä vasten, alkoi hän jo tosin aavistaa, että hänen aikomuksensa ei olisi niinkään helposti aikaan saatu, kuin hän innostuksen ensi kiihkossa oli arvellut; mutta ajatus saada palvella rakastettua isoisäänsä elähytti häntä uusilla voimilla, ja rohkeasti teki hän hyökkäyksensä vankkaa lumiseinämää vasten.
Koko päivän teki Jaakko väsymättä työtä eikä olisi illallakaan lakannut, ellei isoisä olisi käskenyt häntä herkeämään. Seuraavana aamuna alkoi hän varhain työnsä uudelleen; sillä jo eilen oli hän siitä tullut vakuutetuksi, että hän oli ottanut tehtäväksensä sangen vaivaloisen työn, joka vaati katkeamatonta intoa ja oikein lujaa tahtoa päästäksensä tarkoituksiensa perille. Jaakko ei laimeutunutkaan innossaan, vaan kaivautui yhä edelleen lumessa, kovertaen askel askeleelta jonkunmoisen tunnelin lumeen. Onnekseen ei lumi ollut liian luja eikä liian pehmeäkään. Kumminkin se oli niin tiukka, ettei se syössyt alas, kun hän lapiolla sitä päänsä yläpuolelta lapioi; vieläpä tarpeeksi pehmeä antaaksensa puristua tiukempaan molemmille sivuille. Jaakko ei tarvinnut lykätä lunta ulos eikä kulettaa sitä pois, vaan painoi ainoastaan syrjään, ja tämä helpoitti hänen työtänsä melkoisesti.
Vihdoin kolmantena päivänä sen perästä kuin Jaakko oli alkanut vaivaloisen yrityksensä, pääsi hän läpi, tie oli avattu, ja isoisä voi sitä myöten kulkea ulos ulkoilmaan. Riemusta säteilevin silmin vei Jaakko tämän tiedon isoisälle ja vaati häntä omin silmin katselemaan hänen "tunneliansa". Isoisä oli heti valmis, ja Jaakko oli hänellä tukena toiselta puolelta, sillä välin kuin ukko vasemmalta nojautui jonkunmoista käsipuuta vasten, jonka Jaakko muistaen ukon kipeätä jalkaa taitavasti oli laatinut ja kiinnittänyt toisen pään rakennuksen seinään ja toisen syvälti lumeen työnnettyyn vaajaan.
Vaikka päivä oli kolkko ja taivas pilvessä, tunsi isoisä kumminkin haikeamielisyyteen sekoitetun riemun, kun hän saapui lyhykäisen tunnelin päähän ja näki edessään avarat, aukeat lumikentät, kuusien mustat rungot kaukana näköpiirin taustassa ja liehuvat pilvet. Mutta liian pian saivat suruvoittoiset tunteet ylivallan. Ja todella tämä näköala ei hänelle suinkaan ollut ilahuttava. Silmä ei tavannut muuta kuin kylmää, kolkkoa, autiota, ja syvä kuoleman hiljaisuus näkyi lepäävän yli elottomien kenttien. Ei mikään keskeyttänyt talvimaiseman surkeata yksitoikkoisuutta. Ainoastaan petolintu leijaili kaukana läpi ilman, kierteli laajoissa kiemuroissa, kirkui sitten äkkiä ilkeästi, syöksyi nuolen nopeudella alas laaksoon ja katosi kylän suuntaan, jossa maanpakolaisten kotimaja sijaitsi.
Huokaellen katseli isoisä sen perään. "Meidän pakanallisille esi-isillemme", sanoi hän, "olisi tuon petolinnun ilmautuminen, sen kirkuminen, sen lennon suunta ollut ennustuksena joko hyvään tai pahaan ja olisivat he tästä enteestä tehneet johtopäätöksiä joko pelkoon tai toiveisiin. Ja me? Saammeko kerran seurata sitä suuntaa, jota kotka osoitti? Jumala yksin tietää sen, ja Hän on liian hyvä ja liian viisas nostaaksensa tulevaisuuden huntua silmiemme edestä! Tule, tule, rakas Jaakkoseni, ja odottakaamme kärsivällisyydellä, mitä Kaikkivaltias on meidän kohtaloksemme määrännyt. Minä kiitän sinua sydämmestäni kaikesta vaivasta, mitä sinä minun edestäni olet tehnyt. Toisen kerran, arvelen minä, voinen iloisemmalla mielellä nauttia sinun ponnistuksiesi hedelmiä!"