He palasivat majaan takaisin vasten odotuksiansa surumielisinä ja alakuloisina. Tuliko tämä ehkä siitä että he, vaikka nyt voivatkin milloin tahtoivat jättää majan, kumminkin olivat yhtä kurjia, yksinäisiä, hyljätyltä vankiparkoja kuin ennenkin? Niin paljon on vaan varmaa, että he tämän päivän kuluessa jäivät hiljaisiksi ja äänettömiksi, eivätkä voineet voittaa takaisin sielunsa rauhallista hilpeyttä. Alituiseen harhailivat heidän ajatuksensa alas laaksoon ja kotoiseen majaan, ja he kadehtivat linnun siipiä, jotka niin kepeästi olivat kantaneet sen kaikkien esteiden poikki, joita he eivät millään tavalla voineet voittaa.
KUUDES LUKU.
Sudet.
Seuraavana aamuna olivat ystävämme jo siihen määrin voittaneet takaisin alttiin luottamuksensa Jumalaan, että he voivat ryhtyä miettimään uusia tuumia hankkiaksensa suurempia mukavuuksia kaikesta maailmasta eroitetussa yksinäisyydessänsä. Isoisä ehdoitti puhdistaa ikkuna lumesta ja Jaakko suostui iloisena tuumaan, vaikka tämä tehtävä oli paljon vaikeampi kuin kovertaa tunneli lumen läpi. Tunnelia kaivaessa hän ei tarvinnut muuta kuin sysätä lumen syrjään; mutta ikkunasta piti hänen poistaa lumi, valmistaaksensa valolle esteettömän tien. Kumminkin alkoi hän tämänkin työn eikä sallinut että isoisä häntä siinä auttaisi, ettei hänen kallis terveytensä joutuisi vaaran alaiseksi.
Tunnelin asemesta koverti hän siis ylhäältä päin aukon lumeen, ja koetti sillä tavoin tunkeutua ikkunaan asti. Se meni tietysti hitaasti, sillä hänen täytyi lapiolla kaivaa aukko eikä saanut jättää sitä liian kapeaksi, ettei sitä ensi lumipyry jälleen täyttäisi. Ensimmäisen päivän ehtoolla oli hän tuskin päässyt jalkaakaan katon räystään alapuolelle, ja voi siis aivan tarkoin laskea, että hän saadaksensa tehtävänsä valmiiksi vielä tarvitseisi siihen kolme tahi neljä päivää. Tämä ei kumminkaan saattanut häntä peljästymään. Päinvastoin tarttui hän työhön seuraavana päivänä uudella uskalluksella ja käytti lapiotansa sellaisella innolla, että hän valitettavasti unhotti kaiken varovaisuuden. Heittäen lunta kuopasta ylös, kasaantui se vähitellen yläreunalle jonkunlaiseksi penkereeksi, ja isoisä varoitti Jaakkoa luomasta pengertä liian korkeaksi, ettei se tulisi kovin raskaaksi ja lankeaisi takaisin hänen päällensä. Jaakko ei innossansa kuunnellutkaan tätä varoitusta, ja äkkiä tapahtui, mitä isoisä oli peljännyt; löyhä lumi ei kestänytkään korkealle kasatun penkereeen painoa, toinen kuopan seinistä vyöryi alas ja hautasi Jaakon hankensa alle, peittäen hänet sinne päätä myöten. Tosin onnistui hänelle pian kyliä saada päänsä lumesta vapaaksi ja siten pelastua tukehtumasta, mutta kaikki hänen ponnistuksensa päästä jälleen irti näyttäytyivät turhilta. Ei edes käsivarsiaankaan hän saanut lumesta irti, ja vähän aikaa turhaan ponnisteltuansa, ei hänelle vihdoin jäänyt muuta neuvoa, kuin huutaa isoisää avuksensa. Onneksi oli seinän vyöry tehnyt loven, jonka kautta vanha mies, joskohtakin suurella vaivalla, voi tunkeutua kuoppaan. Hän lapioi lumen vähän syrjään, ja kun Jaakko ensin oli saanut toisen käsivartensa irti, ei hänelle enää ollut vaikeata kokonansa irroittua tuosta lumen kylmästä ja puristavasta syleilystä. Irti oli hän jälleen, mutta valitettavasti sai hän nyt tehdä sen havainnon, että lumiseinämän murros oli melkein kokonaan hävittänyt hänen tähänastisten ponnistustensa hedelmät, ja että hänen melkein piti alkaa uudelleen alusta asti.
"Näethän ettei pidä koskaan jättää varovaisuutta huomioon ottamatta", sanoi isoisä lempeästi nuhdellen.
"Tietysti, isoisä, minä olen ollut aika tomppeli", antoi Jaakko vastaukseksi. "Mutta tämä tapahtuma olkoon minulle varoitukseksi, ja huomenna jo tahdon alkaa työni viisaammin."
Jaakko oli arvannut oikein. Kun hän seuraavana aamuna tahtoi ryhtyä jälleen noin nolosti keskeytettyyn työhönsä, satoi lunta, ja hän oli pakoitettu antaa lapionsa levätä. Koko päivän putoili lunta suurissa määrin, ja sitä paitsi puhalsi ilkeän kylmä tuuli. Hänen täytyi siis jäädä majaan, otti jälleen oljenpalmikoimisensa esille, lypsi vuohen, valmisti isoisälle hänen yksinkertaisen ateriansa ja toivoi, että lumisade yön kuluessa lakkaisi.
Hän erehtyi. Kun hän toisena päivänä pisti päänsä ulkoilmaan, puhalsi häntä vastaan raivoava myrsky jäädyttävällä henkäyksellään ja syyti hänelle sellaisella raivolla lumihiukusia vasten kasvoja, että hän vallan sokaistuna kääntyi takaisin muistaen vaivoin sulkea savutorven luukkua jälleen.
"Pyhä Jumala, armahda meitä!" huusi hän palatessaan isoisän luo. "Tämä on kauhein jumalanilma, joka meillä on ollut siitä asti kun meidät tänne vangittiin!"