Jaakko ei todella ollutkaan vielä kokenut, mikä merkitys hirmumyrskyllä vuorenhuipuilla oli, vaan nyt piti hänen saada se havaita.
Myrsky oli hirvittävä. Huolimatta siitä paksusta lumikerroksesta, joka ympäriiseen peitti majan, tunkeutui myrskyn pauhu ja ulvonta sen sisimpiin osiin ja täytti aran pojan sydämmen pelvolla ja kauhistuksella. Kerran koettaen avata ovea näkivät ystävämme mahtavien lumipilvien raivoavalla nopeudella vihurissa lentelevän halki ilman, ja myrsky oli voimakkaampi heidän yhdistyneitä voimiansa ja riehui suoraan ovea vasten. Mahdottomalta näytti avata luukku uudelleen. Niinpian kuin sitä vaan vähänkään ra'otti, syöksyi tuuli ulvoen savutorvea myöten alas ja ajoi kokonaisia lumipilviä edessänsä. Kaikki piti huolellisesti sulkea, ja siitä syystä olivat vangitut pakoitetut sammuttamaan tulen takasta, ettei savu, joka ei enää mistään aukosta päässyt ulos, tukehuttaisi heitä.
Niin he istuivat monta pitkää tuntia pilkkosen pimeässä ja kuuntelivat peljästynein sydämmin valtavasti kiihtyneitten luonnonvoimien raivoa, Jaakko vapisi alituiseen uudistuneitten, kauheitten puuskien kohdatessa ja puristautui huolellisena isoisäänsä, jolla oli vaiva häntä rauhoittaa ja viihdyttää hänen huoliansa. Kääntääksensä hänen huomionsa pois rajuilmasta, antoi hän hänen lypsää vuohen ja toimittaa muita pienempiä askareita ja pyysi hänet vihdoin luottamaan Jumalan ijankaikkiseen rakkauteen ja laupiuteen.
"Mitä sinä sitte pelkäät, Jaakko?" sanoi hän. "Sama voima, joka sinua tänään niin kauhistuttaa, on aina oleva eikä tule koskaan olemaankaan muuta kuin ijankaikkinen Hyvyys. Silloinkin kuin hän tuhoavassa vihassaan uhkaa murskaksi murentaa taivaan ja maan, käyttää ijankaikkinen viisaus kaikkia näitä myrskyjä ainoastaan välikappaleina, antaaksensa uusia luomisia syntyä tästä näennäisestä kaaoksesta. Hän kasaa äärettömiä määriä lunta vuorillemme antaaksensa niitten keväisin hedelmöittävinä lähteinä ja puroina virrata alas laaksoihin ja herättääksensä niittymme, peltomme, koko kasvikunnan uuteen eloon. Ilman tätä ehtymätöntä hedelmällisyyden lähdettä, jota melkein yksin lumen paljous pitää voimassa, ei ruoho versoisi, ei yksikään kukka ilahuttaisi sinua väriloistollaan ja tuoksullaan, ja meidän siunatut laaksomme, meidän viheriät nurmikkomme ja vainiomme muuttuisivat hedelmättömiksi erämaiksi. Sentähden älä pelkää! Myös tässä rajuilmassa ilmenee Jumalan hyvyys ja kunnia, ja siunaus vuotaa siellä, jossa sinä et näe muuta kuin hävitystä ja kauhua."
Jaakon levottomuus tuli jossakin määrin näitten isoisän sanojen kautta rauhoitetuksi, ja vähennetyllä kauhulla kuunteli hän hirmumyrskyn koleata pauhinaa, joka lakkaamatta täytti värisevän ilman.
Äkkiä tärisytti mahtava isku koko majaa aina perustaksiansa myöten, ja ovi jyskyi ja paukahteli, ikäänkuin se olisi särkynyt tuhansiin pirstaleihin, niin että itse isoisä ehdottomasti säikähtyneenä hypähti ylös.
"Mitä se oli?" kysyi Jaakko vapisten. "Murtuuko maja murskaksi päämme päällä?"
"Minä toivon, ettei niin tapahdu", lausui isoisä nopeasti voittaen takaisin levollisuutensa. "Sytytä lamppu, lapseni. Me tahdomme heti tarkastaa, mitä tapahtunut on?"
Jaakko totteli. Kun lamppu paloi, avasi isoisä oven, ja havaitsi sen ulkoapäin salvatuksi, niinkuin se aikaisemmin oli ollut, ennenkuin Jaakko oli kaivanut tunnelin lumen kautta.
"Sitä minä ajattelinkin!" sanoi hän. "Sinun käsiesi työ on hävitetty, poikani, käytävä on murtunut ja meidän täytyy alkaa alusta, jos tahdomme uudelleen käydä ulos ulkoilmaan. Mutta älä ole pahoillasi, vaan ajattele mieluummin, mitä meille olisi voinut tapahtua, jos meidän majamme ei olisi ollut kokonansa lumen peitossa. Lumi verhoo sen ikäänkuin suojeleva penger. Ilman tätä pengertä olisi se tuskin voinut vastustaa tätä rajuilmaa ja hirmumyrskyn sysäyksiä. Niin on siis lumivaippa, joka meidän silmissämme oli jotain pahaa, nyt muuttunut siunaukseksi, josta meidän tulee olla Jumalalle kiitollisia, sillä se on suojellut meitä vaaroista, ehkäpä vielä kuolemastakin."