Aina iltaan asti riehui myrsky ja kesti vieläkin, kun ystäväparkamme laskeutuivat olkisäkkinsä päälle etsiäksensä muutamien hetkien levollista unta päivän väsyttävien mielenliikutusten perästä. Huolimatta rajumyrskystä nukkuivat he kumminkin lähellä toisiansa, ja seuraavana aamuna näytti siltä, kuin myrskyn raivo vähän olisi tauonnut. Mutta he eivät voineet tarkoilleen arvostella, jos asian laita todellakin oli niin, tai josko ehkä lunta olisi keräytynyt niin suunnattomasti majan yli, että sen paljous tukahutti äänen. He koettelivat hiukan avata luukkua, mutta se vastusti heidän kiivaimpiakin ponnistuksiansa. Ikkuna, ovi, kaikki olivat niin umpeen lumella peitetyt, ettei mistään ollut mahdollista saada pienintäkään aukkoa, josta voisi johtaa savua ulos. Raukat olivat pakoitetut viettämään tämänkin päivän ilman tuletta, ja voivat polttaa korkeintain muutamia männynkäpyjä hankkiakseen itsellensä vähänkään valoa ja lämpöä. Kuivat männynkävyt eivät antaneet paljon savua, mutta valitettavasti myöskin vähän lämpöä, eivätkä palaneetkaan kauan. Kumminkin oli virkistävää aika ajoin nähdä sen kirkasta liekkiä, joka iloisesti leimueli ja muutamia hetkiä valaisi majan loistavalla valollansa. Valitettavasti ei voitu tätä leikkiä aivan usein uudistaa. Varasto ei ollut suuri, ja talvi oli vielä pitkä. Ylipäänsä viettivät erakkomme oikein ikävän päivän, ja noilla muuten niin nopeasti haihtuvilla hetkillä näkyi tänään olevan lyijynraskaat siivet.
Yhdentenätoista päivänä joulukuuta heräsi Jaakko, vilusta väristen luita ja ytimiä myöten. Vaikka lumi lämmittävänä vaippana ympäröi ja verhosi majaa kokonaisuudessaan perustuksesta katon harjan yli, tunkeutui pakkanen kumminkin sisään huolimatta tästä suojelevasta verhosta, ja isoisä teki siitä sen johtopäätöksen, että se oli kohonnut tavattoman korkeaan määrään. Hän ja Jaakko värisivät vilusta ja kumminkin heillä ei ollut mitään keinoa lämmittää itseänsä, vaikka he niin paljon kuin mahdollista koettivat olla ruumiillisessa liikkeessä. He eivät vieläkään uskaltaneet sytyttää tulta peljäten siten tukehtuvansa savuun, ja sentähden olivat he ylen vaikeassa asemassa. Valikkikin näkyi voivan hyvin pahoin ja olevan oikein pahimmalla mielialalla. Se määkyi mitä surkeammalla tavalla eikä rauhoittunut edes Jaakon hyväilemisistä. Tämä päivä tuntui vankiraukoille melkein vielä surkeammalta ja loppumattomalta kuin edellinen. He tunsivat olevansa ikäänkuin haudassa, ja syvä, hiljainen hauta näyttikin koko tuo lumeenpeitetty paimenmaja olevankin, johon ei mikään melu ulkomaailmasta enää tunkenut. Tarvittiin suuria sielunvoimia pysyä kaikkea rohkeutta ja kaikkia toiveita kadottamatta eikä jättäytyä vastustamatta mustimpaan murheeseen ja synkimpään synkkämielisyyteen. Mutta isoisä omisti onneksi tämän sielunvoiman ja osasi myös siitä antaa osan pojanpojallensa. Ei valitussanaa, ei huokausta päässyt hänen huuliensa yli, eikä Jaakkokaan tahtonut olla vähemmin urhea, eikä vähemmin kestävä kuin tuo heikko, sairas vanhus, joka hänelle antoi niin oivallisen esimerkin.
Vielä kului päivä, vielä kaksi, tässä yksitoikkoisuudessa mitään merkillistä vaihdosta tuottamatta, kunnes vihdoin aivan omituinen tapahtuma uudelleen ajoi peljästyksen korkeimmilleen ystävissämme.
Jaakko oli juuri eräänä aamuna vuohta lypsämäisillään, sillä välin kuin isoisä aikoi sytyttää pienen takkavalkean männynkävyistä, kun Valikki hörpisti korviansa kuunnellaksensa tavatonta melua ulkopuolella ja rupesi äkkiä vapisemaan kaikissa jäsenissänsä.
"Mikä sinua vaivaa, Valikki?" sanoi Jaakko, jota vuohen tavaton käytös heti kummastutti. "Mikä sinua vaivaa?" uudisti hän, ja koetteli sitä hyväilyllä rauhoittaa. "Mikä sinua säikyttää? Pysy hiljaa, elukkani, ei sinulle mitään tapahdu!" Mutta Valikki ei rauhoittunutkaan, ilmaisi vaan uusia kauhun ja pelvon oireita, tunkeutuen täynnä ilmeistä tuskaa Jaakon jalkoihin ja valittaen surkeimmalla äänellä. Mutta samassa silmänräpäyksessä havaitsi Jaakkokin syyn tähän tuskaan. Hurja, kauhea ulvonta kuului ja näkyi kajahtavan juuri heidän päänsä ylitse.
"Laupias Jumala, siellä on susia!" huusi hän.
"Hiljaa, lapseni! Pysy aivan hiljaa ja koettele myös pitää Valikkia levollisna", sanoi isoisä ja tuli nopeasti sinne antaen vuohelle kourallisen suolaa siten rauhoittaakseen häntä. "Näyttää minustakin todellakin siitä kuin susia olisi niskoillamme; meidän täytyy olla varuilla!"
Vaikka Valikki hyvin mielellään söi suolaa, ei se siinä tuokiossa tuskin kääntänyt päätänsäkään sitä tavoittaakseen, vaan vapisi yhä ja oli tuskissaan, sillä välin kuin ulkoa uudelleen kajahti hurja ulvonta, joka kesti lakkaamatta.
"Ei ole enää mitään epäilystäkään, siellä on susia", sanoi isoisä matalalla äänellä. "Mikä onni, että meidän ovemme on suljettu ja ikkunat jälleen lumen peitossa! liman sitä olisivat nuo pedot aivan pian löytäneet tien meidän kimppuumme!"
"Mutta olemmeko nyt turvassa, isoisä?" kysyi Jaakko täynnä pelkoa.