"Minä toivon sen, vaikka meidän joka tapauksessa täytyy olla valmiit vastustamaan hyökkäystä", kuului vastaus. "Mutta puhu hiljaa ja koettele rauhoittaa Valikkia, sillä hänen rääkymisensä ilmaisee meidät."
Vuohi itsekin näkyi oivaltavan, minkä vaaran hänen ääntämisensä voi tuottaa, sillä vaikka se vielä kauheasti värisi, hillitsi se kumminkin huutonsa. Aivan lähelle Jaakkoa painuen pysyi se hyvin hiljaa. Isoisä istahti pojan viereen ja pani kätensä hänen olkapäälleen ollen vakavana valmis kaikkia mahdollisuuksia vastaan.
Nämä olivat tuskallisia hetkiä, jotka he nyt toisiinsa puristuneina ja pelvolla kuunnellen viettivät. Susien ulvonta uudistui monta kertaa, ja kaksi tai kolmekertaa oli se niin kauhea, että Jaakko pelkäsi viimeisen hetkensä tulleen.
"Ne kaivavat itsellensä tien läpi lumen", kuiskasi hän isoisälle puristautuen tuskan valtaamana hänen käsivarttansa vasten. "He murtavat itsellensä tien tänne ja repivät meidät palasiksi!"
"Ei toki, lapseni, ei toki", vastasi isoisä. "Niin kiireellä se ei mene. Minä en tosin voi kieltää, että me olemme hyvin tukalassa tilassa, kumminkaan en minä usko että meillä on hätä käsissä. Nämä sudet kuljeskelevat nyt vuoriseudun läpi, koska luultavasti lumi pinnaltansa on jäätynyt kannattavaksi hangeksi, sillä kylmänä vuodenaikana he aina vetäytyvät tasangoille ja kylien läheisyyteen. Minä otaksun, että ainoastaan joku sattuma on kuljettanut pedot meidän päämme päällitse. He ovat ajaneet takaa jotain metsäkaurista tai tunturivuohta, tavoittaneet ja repineet elukkaparan tähän paikkaan ja ovat nyt tässä tuokiossa valmiit sitä syömään. Siitä tämä ulvonta ja raivo, joka sinua niin paljon peljästyttää!"
"Mutta jos he tulevat, isoisä? Jos he tunkeutuvat katon kautta tai muuten? Mitäs sitte?"
"Minä en usko että se tapahtuu", vastasi isoisä, — "mutta jos se tapahtuisi, niin pitää meidän asettaa asiamme sen mukaan ja puolustaa itseämme. Onhan meillä veitset, kirves, heinähanko ja hiilikoukku. Jos he todella havaitsisivatkin meidän läsnäolomme, niin ei heille kumminkaan olisi helppo murtautua läpi katon tai löytää ikkuna tai repiä auki savutorven luukku. Kaikessa tässä on se meille onneksi, että myrsky ja lumipyry ovat syösseet kiinni sinun tunnelisi ja lumella jälleen peittäneet ikkunan, emmekä voi kylliksi kiittää Jumalaa, että hän sillä tavalla on suojellut meitä. Sinä valitit tätä rajua ilmaa, ja nyt sinun täytyy tunnustaa että sinun valituksesi olivat liian hätäileviä ja sinun ponnistuksesi hankkia meille vähän enemmän vapautta epäviisaita. Sallimus hajoitti ne ja sulki meidät pimeyteen, mutta se pelasti sensijaan meidän henkemme! Mikä onni etteivät sudet tulleet silloin, kun sinä olit toimissasi ulkona! Tulevaisuudessa tahdomme paremmin olla varuillamme."
Jaakko pudisti huolissaan päätään. "Sinä olet tosin oikeassa, isoisä", sanoi hän, "Jumala on meitä suojellut, mutta samalla päätän kaikesta tästä, että meidän vankeutemme on tullut kovemmaksi kuin milloinkaan ennen. Talvi on vasta alkanut, pakkanen tulee kiihtymään, tulee ankarammaksi, ja vihdoin — saammeko milloinkaan jättää jälleen tämän majan!"
"Mikä mieletön ja jumalaton pelko lapseni!" vastasi isoisä nuhtelevalla äänellä. "Epäiletkö sinä Jumalan armoa ja hyvyyttä? Eikö Jumala ole meitä tähän hetkeen asti suojellut, ja eikö meidän jo sentähden tule panna luottamuksemme häneen? Häpeä toki poika! Mitä ikinä tapahtuneekin, Jumalaan täytyy meidän alati järkähtymättömästi luottaa!"
Jaakko näkyi todellakin katuvan luottamuksensa puutetta; hänen silmissänsä välähti kirkkaampi loiste, ja hän oli juuri aikeissa antaa isoisälle rauhoittavan vastauksen, kun vuohi äkkiä päästi valittavan huudon, ja heti sen perästä kajahti susien ulvonta kaksinkertaisella raivolla. Poika tuli kalman kalpeaksi, ja itse isoisän tähän saakka niin rauhallisissa kasvoissa näyttäytyi jonkunmoinen jännitys.