"Ei epäillystäkään", sanoi hän vähän ajan kuluttua, — "Valikin huuto on antanut meidät ilmi, ja meidän täytyy olla valmiit taisteluun. Kuuleppas, poikani, miten ahkerasti nuo pedot kaapivat lunta tieltänsä pois! Ne yrittävät tunkeutua katon läpi, mutta he saavat kokea ettemme me ole mitään pelkuria. Reippaasti, poikani, sytytä lamppu! Meidän täytyy tarkastaa, mistä he tahtovat läpi. Rohkeutta vaan, lapseni! Kattomme on jokseenkin vankka, ja sitä paitsi on meillä aseita, joilla puolustautua, ja me voimme hätätilassa siirtyä keittiöstä maitokamariin, ja siitäkin navettaan, siis toisesta varustuksesta toiseen. Valoa Jaakko! Valoa kaikenmokomin!"
Vaikka poika ensi tuokiossa oli säikähtynyt, voitti hän kumminkin heti jälleen rohkeutensa ja mielensä lujuuden sekä kiiruhti noudattamaan isoisän osoituksia. Lamppu valaisi kirkkaasti tupaa ja matalan katon sisimmäistä puolta, niin että heti oli huomattavissa, mistä paikasta sudet tahtoivat murtautua sisään.
"Hankippas tänne kirves", sanoi isoisä, "ja tuo minulle heinähanko.
Ennenkuin he pääsevät sisään, pitää heidän verensä vuotaa!"
Jaakko totteli. Isoisä otti heinähangon ja Jaakko puristi kaksin käsin kirveen vartta. Niin seisoivat he odottaen kuolemaa uhkaavata hyökkäystä, sillä yhä lähemmältä kajahti susien ulvonta, ja selvästi voitiin kuulla käpälien kuopiminen ja raapiminen lumessa. Isoisä loi tutkivan katseen pojanpoikaansa, mutta hänellä oli täysi syy olla tyytyväisnä pojan uskaliaisuuteen. Jaakossa ei näkynyt pelvon jälkiäkään. Hänen silmänsä säkenöivät, hän puri hampaansa kiinni ja koko hänen käytöksensä osoitti, ettei hän aikonut väistyä askeltakaan.
"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä. "Odottakaamme vaan!"
He odottivat. Yhä lähemmältä ja uhkaavammalta kuului verenhimoisien, nälkäisien petojen ulvonta, ja kohta luulivat he kuulevansa myös niiden puhkumista. Kasvojen juonnettakaan vääntelemättä, kuunteli isoisä jännittäen huomiotansa.
"He eivät olekaan täällä", sanoi hän äkkiä. "Minusta tuntuu siltä kuin olisivat he suoraan maitokamarin yllä. Katsokaamme Jaakko!"
Jaakko otti lampun ja he läksivät maitokamariin. Aina ovelle saakka seurasi heitä Valikki; mutta siihen se jäi seisomaan, osoitti vilkkaimpia pelvon oireita eikä tahtonut yli kynnyksen.
"Oikeinpa onkin, vahvistaahan Valikkikin minun arveluani", sanoi isoisä. "Kuuletko sinä, täällä kuulee paljon selvemmin kuin keittiössä sen melun, minkä nuo pedot saavat aikaan. Se on meille erittäin hyvä, että he juuri tänne tahtovat murtautua, sillä täällä voimme paraiten puolustaa itseämme. Aseta lamppu nurkkaan, ettemme sitä taistelun hälinässä sammuta. Niin! Siellä se seisoo hyvästi! Ja nyt suuri tamminen pöytä tänne, Jaakko; siitä sinä kirveellä ilman vaivatta voit yltää katonalaisiin asti. Aivan oikein! Aseta se tanakasti! Ja nyt ylös!"
Yhdellä hyppäyksellä oli Jaakko pöydän päällä ja piteli kirvestänsä valmiina hyökkäämään susien kimppuun. Muutamia silmänräpäyksiä odotettiin hengittämättä. Silloin särähtivät äkkiä kattopäreet, ja selvää oli, että sudet olivat tunkeutuneet lumen läpi. Seuraavassa tuokiossa oli taistelu alkava.