"Rohkeutta!" kuiskasi isoisä.
Jaakko vastasi vaan säkeniä säihkyvällä katseella, ja puristi lujemmin kirveensä vartta.
Nyt kajahti uusi ulvonta, kuului päreitten katkonnan rätinä, ja äkkiä tunkeutui suden käpälä polvea myöten katon kautta sisään. Jaakko heilautti kirvestänsä, ja niinkuin nuoli suhisi kirves halki ilman, ja taittuneena lensi käpälä permantoon, samalla kuin hirveä kiljunta kajahti ulkona katolla.
"Hyvästi tehty, Jaakko!" huusi isoisä. "Tuota emme ainakaan enää tarvitse pelätä! Niitä on ainoastaan neljä tai korkeintaan viisi! Varuillasi, Jaakko! Varuillasi!"
Nämä viimeiset sanat huusi isoisä kirkuen, sillä nopeasti laajentuneen aukon kautta tunkeutui toisen suden pää, joka verisillä silmillä verenhimoisena ja tulisen nälkäisenä katsoa tuijotteli vastustajiansa. Jaakko ei väistynyt vähääkään nähdessänsä nämä kauheat kasvot. Hän paiskasi kirveensä terän pedon pääkalloa vasten, ja käheällä tuskan kirkunalla väistyi sekin takaisin.
Mutta siitä lähtien tuli taistelu ankarammaksi ja vaarallisemmaksi. Vielä haavoittamattomia susia näkyi heidän toveriensa veri kiihoittavan kiukkuisimpaan, äärimäisimpään raivoon, ja heidän vastustajansa olisivat epäilemättä olleet hukassa, ellei heillä olisi ollut etu asemastansa. Kolmas susi tunki puolella ruumiillansa läpi aukon, jota neljäs laajensi hajoittaen pirstaleiksi terävillä kynsillänsä päreet ja sysäten ne syrjään. Vielä silmänräpäys ja kumpaisetkin olisivat tunkeutuneet huoneeseen. Mutta isoisä ei antanut tämän kalliin hetken mennä menoansa sitä hyödyksensä käyttämättä. Kaikella voimallaan ajoi hän heinähankonsa terävän rautasakaran suden rintaan, sillä välin kuin Jaakon kirveen iskusta toinen käpälä taittuneena lensi lattiaan. Nyt seurasi isku iskua, pisto pistoa. Susien raivokiljunta muuttui vähitellen valittavaksi hätähuudoksi, heidän verensä virtasi useammista haavoista katon aukon läpi, ja joku heistä olisi epäilemättä syössyt alas majaan, elleivät poikittaiset katonalaiset, jotka eivät olleet niin heikkoja kuin päreet, olisi estäneet putoamista huoneeseen. Sudet pakenivat. Viimeiselle heistä antoi isoisä vielä syvän iskun heinähangolla kupeeseen, ja siiloin sekin poistui ulvonnalla, joka, niin surkealta kuin se kaikuikin, kumminkin vastustajiensa korvissa kajahti suloisimmalta säveleeltä, jota he koskaan olivat kuulleet.
"Saa nähdä vieläkö he palaavat!" sanoi Jaakko, pyyhkien syvästi huokuen hien ja veren otsastansa. "Arveletko että he tulevat takaisin, isoisä?"
"Minä ajattelen että he jättävät sen tekemättä, lapseni", vastasi ukko. "He ovat saaneet tarpeeksensa meidän ensimmäisestä vastaanotostamme. Kumminkin voimme vähäksi aikaa jäädä paikoillemme. Mutta ei se olekaan tarpeellista, sillä heidän peräytymisensä on todellinen. He ovat kadottaneet liian paljon verta, ja minä luulen että kahden tai kolmen täytyy kuolla haavoihinsa, ennenkuin he ovat ehtineet juosta neljännestunninkaan matkan. Mutta seis! Mitä se on? Etkö kuule?"
Jaakko puristi suonenvedon tapaisesti kirveensä vartta ja kuunteli.
"Ne on sudet", sanoi hän. "Mutta kaukana täältä. He eivät ulvo ja huuda kumminkaan samalla tavalla kuin täällä ollessaan. Aivan toisin — ikäänkuin he keskenänsä purisivat ja raatelisivat toisiansa!"