"Niin, niin, niin se on", vastasi isoisä. "Johan minä sen ajattelin. Vahvemmat raatelevat heikompia, pahoin haavoitettuja kumppaniansa ravitakseen itseänsä niiden lihalla. Aivan niin kuin arvelinkin, ja nyt, Jaakko, olen minä vakuutettu, ettemme enää tarvitse heitä peljätä. Sinä voit huoleti laskeutua alas pöydältä."
Jaakko hyppäsi alas ja juoksi isoisänsä syliin.
"Jumalalle kiitos, sydämmellinen kiitos, että hän sinua on suojellut!" sanoi hän hehkuvilla tunteilla ja ilokyyneleet silmissä. "Se oli kauhea hetki, isoisä!"
"Kauhein kaikista, minkä me täällä olemme eläneet, rakas lapseni!" vastasi vanhus, painaen pojan lempeästi rintaansa. "Minä olin peloissani sinun puolestasi, senhän minä nyt hyvin voin tunnustaa! Mutta Jumala kuuli minun hartaan rukoukseni, jonka minä sieluni syvyydestä lähetin hänen pyhän armoistuimensa ääreen. Hänelle olkoon kunnia, kiitos ja ylistys! Oi lapseni, missä vaarassa me olemme olleet! Mikä kohtalo olisikaan tullut meidän osaksemme, ellet sinä niin rohkeasti ja urhoollisesti olisi puoltasi pitänyt! Tulla metsäpedoilta raadeltaviksi, kuinka hirveätä!"
Kauan seisoivat he äänetönnä syleillen toisiansa, ja heidän ainoa ajatuksensa oli kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja tuo selittämätön tyydytys sieluissa, että he olivat pelastaneet toisensa niin suuresta, uhkaavasta kuoleman vaarasta. Vähitellen taukosi susien ulvonta, ja vuohi vahvisti levollisuudellansa isoisän arvelun, että pedot olivat poistuneet niin kauas etteivät enää palaisi. Siitä huolimatta he tekivät tarpeellisia valmistuksia ollaksensa turvassa mahdollisesti uudistettua hyökkäystä vastaan. He korjasivat katon peittäen susien tekemän aukon vanhoilla laudoilla ja ruoteilla, ja työntäen lapion paanojen väliin, lykkäsi Jaakko suuren kasan lunta aukon päälle, niin että he voivat olla rauhoitettuna ei ainoastaan susien uudistettuja hyökkäyksiä vastaan, vaan myös ettei pakkanen tunkeutuisi heidän asuntoihinsa. Näissä toimituksissa tuli ehtoo, ja väsyneinä hakivat ja löysivätkin isoisä ja pojanpoika virkistävää unta, jota he päivän kiihoitusten ja ponnistusten perästä hartaasti kaipasivat.
SEITSEMÄS LUKU.
Katkera kaipaus.
Vaikka Jaakolla olikin mitä suurin syy olla sydämmestänsä kiitollinen Jumalalle omasta ja isoisänsä pelastuksesta tästä näin suuresta vaarasta, ei hän kumminkaan seuraavana päivänä osoittanut onnellisen ja nöyrän sydämmen koko hilpeyttä. Sudet eivät enää tehneet häntä levottomaksi, sillä niistä ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään, mutta se ajatus ettei hän enää niinkuin ennen voinut hetkeksikään jättää vankeuttansa, hengittääkseen ulkona raitista ilmaa ja virkistääkseen silmiänsä tuolla avaralla näköalalla, sekä katselemalla aurinkoa ja sinistä taivasta. Hän havaitsi välttämättömäksi jättää ovi ja ikkuna lumen peittoon, sittenkun hän eilen oli tullut siihen kokemukseen, että heidän tilansa ilman tätä vallitusta olisi sangen vaaranalainen.
Ennen susien käyntiä oli hän aina iloisella mielellä ajatellut tulevaa päivää. Hän oli arvellut ja toivonut voivansa valmistaa isoisällekin tilaisuuden nähdä aurinkoa; hän oli ajatellut voivansa johtaa valoa tupaan sysäämällä lumen pois ikkunasta ja siten rajoittaa tuota alinomaista yötä; hän oli aprikoinut kävelymatkoja isoisän kanssa ulkoilmassa ja monia muita nykyisessä vankeudessansa saavutettavia mukavuuksia, ja kaikki nämä toiveet, joista hän oli kuvitellut itsellensä lohdutusta, rohkaisua ja iloa, olivat yhdellä ainoalla iskulla kadonneet.
Hän ei enää uskaltaisi jättää majaa; hänen täytyisi perehtyä ajatukseen jäädä sinne koko talven suljetuksi, viettää aikansa ikäänkuin ruumisarkkuun haudattuna, vieläpä voisi pitää itsensä onnellisena, jos raittiin ilman ja ruumiillisen liikkeen puute ei vaikuttaisi sairaloisuutta, jolla häntä jo uhkaili ravintoaineitten vaihoksen puute. Olihan heidän ravintonsa niin kovin niukkaa. Vuohen maito, palanen kovaa leipää ja muutamia keitetyitä perunoita, suolalla höystetyt, siinä kaikki, mitä heille oli tarjona. Ja sen ohessa täytyi heidän vielä ylen säästäväisesti käyttää perunoitansa, sillä tuo muutenkin vähäinen varasto hupeni päivä päivältä.