Kaikki nämä asianhaarat olivat melkein joka päiväisenä puheenaineena kumpaisenkin vangitun välillä, ja isoisä käytti jokaista sellaista tilaisuutta lohduttaakseen pojanpoikaansa ja saadakseen hänet tyytymään kovaan kohtaloonsa. Useimmiten se onnistuikin; joskus taas ei ensinkään, ja silloin täytyi ajatella jotakin hommaa, joka veti pojan ajatukset toisaanne. Tilaisuutta tähän löytyi kyllä, sillä olkia oli riittämään asti ja Jaakosta tuli oikein taitava oljenpalmikoitsija. Vielä toinen ja todellakin hyvin tärkeä asia kiinnitti hänen ajatuksiansa monta päivää perätysten. Kysymys oli valmistaa savulle ulospääsyä majasta, kosk'ei voitu sellaisen savureiän puutteessa pitää tulta takassa, joten heidän täytyi kärsiä paljon pakkasesta. Jaakko löysi vanhan peltitorven navetasta ja nähdessänsä sen johtui hänelle mieleen käyttää sitä kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. Jos hänelle vaan onnistuisi kovertaa pyöreä reikä puiseen savutorven luukkuun, jonka kautta hän voisi johtaa torven ulos ulkoilmaan, niin ei hän epäilisikään, että hän voittaisi tarkoituksensa. Mutta mitenkä hän ensin pääsisi luukulle ja siellä ylhäällä pysyisi seisomassa jotakuinkin tanakassa asemassa? Hän tuumaili asiasta isoisän kanssa, ja tämä tiesi neuvon. Hän kiinnitti nuoran vetosolmunsilmukan tavoin ylhäälle luukun salpaan; Jaakko kiipesi tankoa myöten ylös, pujotti jalkansa silmukkaan ja siten oli hän saanut tuen, joka ei suinkaan ollut mukava, mutta joka auttoi häntä kiinnipysymässä. Nyt kaiverti hän vanhalla näverillä reiän luukkuun ja laajensi veitsellään aukkoa niin suureksi, kunnes hän sai torven sinne mahtumaan. Tämä oli mitä vaivaloisin työ, erittäinkin sen epämukavan aseman kautta, jossa hänen tuli työskennellä, ja monta hikipisaraa hän sai vuodattaa, ennenkuin hän pääsi tarkoituksensa perille. Kaikesta muusta oli hänellä paljon vähemmän vaivaa. Hän asetti torven tarkoitettuun paikkaan, tukkesi rievuilla raot sen ja luukun välillä, kiinnitti sen puutapeilla ja havaitsi nyt että sen voi poistaa tästä asemastaan ainoastaan väkivallalla. Hienolla kepillä kaivoi hän pois lumen, joka torvea ylös työntäessä oli sen sisään tunkeutunut, ja nyt tehtiin koe mitenkä tarkoituksenmukainen uusi laitos oli.
Koetus onnistui täydellisesti. Tuli leimahti iloisesti ylös, ja savu tuprusi vastustusta kohtaamatta ulos ulkoilmaan, niin ettei se enää vähääkään rasittanut majan asukkaita.
Tämä oli todellakin suuri etu meidän vankiraukoillemme, ja heillä oli täysi syy olla iloisia tästä edullisesta parannuksesta.
Toinen tehtävä oli, että he oikein kelpolailla salpasivat majan ikkunan, sitä tapausta varten, että sudet vielä palaisivat, tapausta, jota yhä vieläkin pidettiin mahdollisena. Ikkuna, näet, tarjosi heille paraimman ryntäyspisteen, ja sentähden se laadittiinkin paraimpaan puolustuskuntoon siten, että se varustettiin huolellisesti seipäillä ja navetasta tuoduilla seimien laudoilla.
Kohta sen perästä kun tämä oli tehty, johti satunnainen, itsessänsä aivan vähäpätöinen tapahtuma löytöön, joka majaan suljetuille oli erittäinkin tärkeä. He säilyttivät pienen öljyvarastonsa suuressa kiviruukussa, joka seisoi keittiön nurkassa. Eräänä päivänä kaatoi Jaakko varomattomuudessa ruukun kumoon, ja onni oli ettei se särkynyt, sillä silloin olisi koko heidän öljyvaransa mennyt hukkaan siten, että kova maapermanto heti olisi imenyt sen sisäänsä.
"Meidän tulee olla varuillamme, ettei sellainen sattuma uudistuisi", sanoi isoisä, kun Jaakko kohotti ruukun ylös ja asetti sen vanhalle paikalleen. "Parasta lienee että sinä teet pienen syvennyksen permantoon, johon asetamme astian. Sellaisen reiän kaivamisessa ei ole paljon työtä, ja meidän öljyvaramme on silloin paremmassa turvassa."
Jaakko oli luonnollisesti heti valmis panemaan toimeen isoisän ehdotuksen ja toi sitä varten rautakangen navetasta. Mutta tuskin oli hän sillä ensi iskua lyönyt, kun isoisä äkkiä huusi hänelle lakata työstänsä. Jaakko vartoi ja isoisä tuli itse sinne, otti rautakangen hänen käsistänsä ja alkoi itse kovertaa koloa tehden sitä suurimmalla varovaisuudella.
"Miksi niin, isoisä?" kysyi Jaakko, joka heti huomasi, että tällä tavattomalla varovaisuudella oli erityinen syynsä. "Näyttää melkein kuin pelkäisit rikkoa jotain, joka on maahan kätketty."
"Olet arvannut oikein, lapseni", vastasi isoisä. "Minä luulen täältä löytäväni pienen aarteen, ja toivon vakavasti, että se kohta tulee päivän valoon. Seis! Katso tänne! Enpä olekaan pettynyt. Katso tänne, Jaakko, — pullo, ja minä uskallan vakuuttaa, ettei se ole täytetty kelvottomammalla viinillä."
"Niin, todellakin, isoisä!" huusi Jaakko kovin ilostuneena. "Mutta sepä on todellakin arvokas löytö! Tiesitkö sinä, että se oli sinne kuopattu?"