ENSIMMÄINEN LUKU.
Jura-vuori ja sen asukkaat.
Moni nuorista lukijoistani tulee ehkä pitämään nyt kerrottavaa juttua mahdottomana, ellei kokonaan uskomattomana, vaan kumminkin perustuu se tositapahtumaan ja tapahtuikin pääkohdissaan tarkoilleen, kuin sitä tulen tässä esittämään. Se joka tuntee Jura-vuoria, se joka kokemuksesta tietää, minkä rajun ja tylyn luonteen sen korkeudet talven aikana saavat, — se joka on elänyt tuolla ylhäällä lumimyrskyn raivotessa, hän on kyllä kohdannut siellä myrskyn, jolla on niin kauhistava ja tuhoa tuottava raivo, ett'ei hän sellaista ole koskaan tavannut tasangoilla eikä laaksoissa. Se, joka on nähnyt sen kauhean lumen paljouden, mikä kylmän vuoden ajan kestäessä ajautuu vuorien huipuilta ja äyräillä rotkoihin, ei suinkaan epäile, että asukkaat ja varsinkin tämän vuoriseudun paimenparat useinkin joutuvat sellaisten seikkailujen ja vaarojen alaisiksi, joista meillä tasamaitten asukkailla tuskin voi olla aavistustakaan.
Jura-vuoret muodostavat monta, melkein yhtäläistä rinnakkain kulkevaa vuorijonoa, jotka Rhône-virran mutkasta alkaen vähän alapuolella Genèvenjärveä kulkevat koillisessa suunnassa osittain Ranskan, osittain Schweitzin kautta ja ulottuvat aina Aar-joen suuhun saakka, missä se laskee Rhein-virtaan. Pituudeltaan ovat nämä kolmekymmentä viisi ja leveydeltään neljästä kahdeksaan peninkulmaan. Suurin osa tätä kalkkikivestä muodostunutta vuorta on Schweitzissä, sitä vastoin ovat korkeimmat vuoren huiput, jylhimmät laaksot ja rotkot Ranskan puolella, missä Jura-vuoria lounaassa rajoittaa Ain-virran laakso ja luoteessa Doubjoki. Täällä kohoaa Prè des Marmiers 1575, Reculet 1570, Grand Columbier 1555 metrin korkeuteen, ja sekä näiden että muiden mahtavien huippujen välissä sijaitsee lukemattomia laaksoja ja rotkoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän hedelmällisiä sekä mahdollisia joko maanviljelykselle tai karjanhoidolle. Vuorien suurempi tai pienempi korkeus vaikuttaa tässä suhteessa paljon. Mitä korkeammalle niiden huiput kohoavat, sitä hedelmättömämmäksi ja kolkommaksi tulee seutukin, sitä kylmemmäksi ilmanala, sitä lyhyemmäksi kesä, sitä aikaisemmin putoaa lumikin, lumi joka valkoisella vaipallansa peittää niityt ja nurmikot. Korkeimmilla huipuilla lumi ei kesälläkään sula, mutta lämpimien kuukausien aikana kasvullisuus edistyy kumminkin nopeasti, — kasvullisuus, joka vihannoivana, ja kukoistavana nousee aivan lumirajan reunalle. Alempana olevat laaksot ja rinteet ovat peitetyt komeilla ja taajoilla metsillä. Tammet, pyökit, koivut ja plataanit levittävät täällä tuuheita oksiansa, ylempänä taas sijaitsevat nuo ihanat nurmikot, joiden mehukkaat ruohot ja yrtit antavat runsasta ravintoa laitumella käyville lehmä- ja vuohilaumoille. Mutta tämä ihanuus kestää ainoastaan vähän aikaa, korkeintaan viisi kuukautta vuodesta. Se alkaa toukokuun loppupuolelta tai kesäkuun alusta ja päättyy lokakuun ensimmäisinä päivinä, jolloin kova talvi taas alkaa vallita.
Ihana aika alkaa köyhille vuoristolaisille silloin, kun pitkien ja kolkkojen talvikuukausien perästä vihdoinkin etelän lauhkeampi ilma taas puhaltaa vuorien yli ja hellillä huokauksillansa sulattaa lumen huipuilta ja rinteiltä; kun tuhansia puroja ja vesisuonia iloisissa vesiputouksissa kohisten ja pärskyen syöksyy kallioseiniltä alas laaksoihin, ja kevään tuores vihanta nyt vähitellen pistää esille lämmenneestä maasta. Ilomielin avaa silloin vuoripaimen navettansa ja laskee lehmänsä ja vuohensa ulkoilmaan, jossa ne ihastuksella hengittävät raitista, hyvälle tuoksuvaa ilmaa ja iloisina juosten, ammuen ja määkyen kiipeävät laaksoista ylös avaroille, laajoille vuoriselänteille, jossa heitä odottaa mehukas ja rehevä ravinto. Nuo älykkäät eläimet tietävät vallan hyvin, mitä noilla ylängöillä on heille tarjottavana, ja sentähden ei yksikään heistä osoita minkäänlaista vastahakoisuutta, jos kohta äyräät, jota myöten heidän tulee kiivetä ylös, ovatkin jyrkkiä ja tie, joka sinne johtaa, on kivinen ja kolea.
Tämä vuorille muuttopäivä on juhlapäivä kaikille laaksojen asukkaille, ja itse vuoripaimen tervehtii sitä päivää iloisella katseella, vaikka se on vaan ensimmäinen niistä monista päivistä, joina hän, eroitettuna vaimostaan ja lapsistaan, on pakotettu elämään jonkunlaisessa maanpaossa. Vuorien tuntureilla ei häntä odota mitkään suruttomat hetket, kesä ei ole hänelle mikään juhlien, huvitusten ja hauskuuden aika.
Vaivaloinen on hänen elämänsä näillä tuntureilla ja täynnä se on vaivoja, rasituksia ja puutteita monenmoisia. Maito ja perunat on melkein yksinomaan hänen ravintonaan, sadevesi tai säiliöissä sulatettu lumi hänen juomanaan. Hänen alinomaisena toimenaan on karjojen vartioiminen ja tuon kuuluisan hyvänmakuisen juuston valmistus, joka Greyerzer eli Gruyères juuston nimellä on tullut tunnetuksi.
Ylhäällä vuorilla valmistetaan tätä juustoa suurella vaivalla, erinomaisella huolella ja tunnollisella siisteydellä. Jokaisella paimenella on täällä oma pieni paimenmajansa, joka on hänen asuntonsa ja samalla myös hänen maitokamarinsa. Näitten majojen seinät ovat enimmiten lujia ja vankkoja, rakennetut kivistä, katto on ainoastaan halaistuista kuusilautasista eli päreistä, jotka ovat asetetut rivittäin vieretysten ja toinen toisiansa peittäen, sekä ovat kiinnitetyt raskailla kivilohkareilla, jotka ovat painona poikkiteloin päreitten päälle asetetuilla kapeilla ruodepuilla. Tämä sentähden etteivät ukkosenilman nostamat myrskyt, jotka tavallisesti useinkin rajusti raivoavat, kiskoisi kepeitä päreitä irti alustastaan ja siroittaisi niitä ilmaan.
Kaikkien karjamajojen sisusta on jaettu kolmeen osaan: ensiksi hyvästi varustettu navetta, jossa karja öisin saa suojaa, toiseksi huone nuoren maidon säilyttämistä varten, maitokamari valkeine, kirkkaaksi pestyine puisine astioineen ja vihdoin keittiö, joka samalla on vuoripaimenen makuuhuone. Tämä on useinkin hyvin vaatimaton makuusuoja, jossa kupo olkia nurkassa muodostaa vuoteen. Keittiössä on suuri, avara savutorvi, jonka alla köydessä tai rautaisissa vitjoissa riippuu iso kattila, jossa maitoa lämmitetään, ja jota käytetään juuston valmistukseen.
Koko kesän kuluessa, — se tahtoo sanoa koko heidän siellä olonsa aikana, näkevät paimenparat ani harvoin jonkun ihmisolennon. Sattuu kumminkin joku kerta kesässä, että joku vieras matkustaja uteliaisuudesta tai matkustushalusta häipyy tähän kaukaiseen seutuun. Nöyrinä he osoittavat hänelle vieraanvaraisuuttaan, kestitsevät häntä makeimmalla maidollaan ja luovuttavat hänelle makuusijansa ja ovat kiitollisia, jos he saavat vastalahjaksi palasen leipää, jota näillä ylängöillä niin harvoin on saatavissa, ja jota sentähden pidetään mitä oivallisempana herkkupalana. Huolimatta kaikista näistä puutteista, näistä vaivoista ja vaikeuksista, tästä ikävästä ja erillään olosta eivät nämä paimenet valita kohtaloansa. He ovat päinvastoin tyytyväisiä ja eivät toivokaan mitään muutosta tilassansa, he rakastavat tätä paimenelämän synkkää yksinäisyyttä ja pysyvät muuta tahtomatta ja toivomatta totutuissa toimissaan, sekä vanhempiensa ja esi-isiensä perityissä tavoissa.