Vuoripaimenten kesänvietto loppuu tavallisesti lokakuun 9 päivänä, pyhän Dionysiuksen päivänä. Silloin lähtevät paimenet karjoineen alas laskeutumaan, ja tämä paluuhetki on juhlapäivä, sekin, niinkuin ylängöille lähtöpäiväkin oli, ja tämä juhlapäivä on vielä iloisempi, sillä kauan poissa olleet isät ja veljet pääsevät jälleen omaisiensa seuraan. Nyt alkaa kotimajoissa, lämmittävän takkavalkean ääressä uudet työt, aivan toisellaiset kuin kesäiset. Näitten laaksojen köyhyys ei näet salli minkäänlaista joutilaana oloa. Köyhät paimenet leikkelevät ahkeroilla käsillään kaikenlaisia pieniä esineitä puusta: lautasia, maljoja, kuppia sekä monta muuta talous- ja kyökkikalua, joita he myyvät lähiseutukaupunkien varakkaimmille asukkaille, ja taitavimmat heistä valmistavat oikein viehättäviä pikku taide-esineitäkin mainitusta aineesta, niinkuin esim. tunturivuohia, vuorikauriita, erivärillisillä soreilla leikkauksilla kaunistettuja lippaita, pieniä schweitziläismajoja ynnä muuta sellaista, joita matkustavaiset halukkaasti ostavat, vieläpä lähetetään niitä Europan kaukaisimpiin seutuihin.
Kun täysi-ikäiset tällä tavalla puuhaelevat hyötyä tuottavissa toimissa, eivät lapsetkaan saa viettää päiviänsä joutilaina. Useinkin ovat yksityisten kylien talot niin hajallaan toisistansa, että kovan lumisateen perästä on aivan mahdoton päästää lapsia kouluun menemään. Tässä tapauksessa täytyy heidän tehdä työtä kotona, laskea lukuja, kirjoittaa, lukea ja useimmat vanhemmat pitävät ankaran huolen siitä, että heidän lapsensa hyvästi käyttävät aikansa, koska he tietävät, miten tarpeellista ihmiselle on nuoruudessa hankkia itselleen tietoja.
Sitä paitse tämä kotoinen ahkeruus tuo mukanaan monenlaista hyötyä. Vanhemmat lapset, jotka jo osaavat selvästi lukea, lyhentävät pitkiä iltapuhteita vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan lukemalla heille ääneen hyviä kirjoja, joita ovat saaneet joko papilta tai koulunopettajalta; ja ehkei missään tarkemmin kuunnella lukijaa kuin näissä matalissa, pienissä majoissa, joissa koko perhe yhden ainoan lamppupahasen valossa istuu suuren, karkeasti veistetyn pöydän ympärillä. Lukemisen perästä seuraa tavallisesti keskustelu siitä, mitä on luettu, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei suinkaan puutu älykkäitä ja viisaita, siveellisyyttä tarkoittavia varoituksia vanhempien puolelta, joita lapset saavat neuvoksensa painaa mieleensä. Harvoin kuulee näistä yksinkertaisista, köyhistä ihmisistä jotakin pahaa. He ovat hyväsydämisiä, heidän tapansa ovat puhtaita, heidän puutteellinen elämänsä antaa heille voimaa ja kestävyyttä vaikeimmissakin oloissa. Ilman tätä nöyrää, vankkaa hurskautta, ilman tätä puutteisiin ja ankaraan elämään tottumista, ei ehkä olisi Jaakko Loprazparka jaksanut kantaa niitä kärsimyksiä ja kauhuja hirmuisessa tilassaan, johon hänet tavaton kohtalo oli asettanut. Näin ollen pysyi hän vaikeimmissakin olosuhteissa lujana. Kestäväisyys ja kärsivällisyys elähytti hänen sielunsa, auttaen häntä hirvittävässä yksinäisyydessään kaikkien kauhujen ja surkeuksien yli. Kuunnelkaamme siis nyt, mitkä epäsuosiolliset tapahtumat yhtyivät muodostamaan hänen yhtä harvinaisia kuin omituisia olosuhteita.
TOINEN LUKU.
Isoisä ja pojanpoika.
Eräässä Ranskan puolisen Jura-vuorten syrjäisimmässä ja sisimmässä laaksossa eli köyhä, yksinkertainen perhe, jommoisia tässä vuoristossa löytyy monta. Heidän ainoa omaisuutensa oli pieni talo, joka seisoi laakson pohjassa muitten sinne tänne sijoitettujen majojen ympäröimänä, muutamia lehmiä ja vuohta ja se kätevyys, joka pitkien talvi-iltojen kestäessä sai monta somasti leikeltyä taide-esinettä tai talouskalua syntymään. Perhe ei ollut suuri. Paitse perheen isää Loprazia ja hänen ahkerata kelpo vaimoansa istuivat talven aikana suuren puupöydän ympärillä vielä vanha isoisä Lopraz, Jaakko, talon kolmetoista vuotias poika ja kaksi pientä seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäistä sisarta. Heidän elämänsä oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin laaksojen asukkaiden. Kesällä vaelsi isä Lopraz pienine karjoineen korkeille vuorituntureille, hoiti siellä karjaansa, valmisteli suuria juustoja ja palasi muassaan elukat ja kesän ajalla kertyneet aarteet takaisin kotoiseen majaansa, silloin kun kolkot ilmat ilmaisivat että talvi myrskyineen ja lumikinoksineen oli lähestymäisillään. Sillä aikaa kuin isä eli tuntureilla, eroitettuna omaisistansa, hoiti äiti kotona pikku taloutta, piti huolen puutarhasta ja siitä vähäisestä peltotilkusta, joka kuului heidän taloonsa, sekä kasvatti lapsiansa ahkeruuteen ja Jumalan pelkoon. Kunnianarvoinen vanha isoisä oli hänelle tässä uskollisena apuna, ja auttoi häntä siinä mihin hänen voimansa vielä riittivät. Joutohetkinä taas isoisä vuoleskeli lautasia ja vatia, hänen vanhat silmänsä eivät näet enää kestäneet hienompia töitä, niinkuin nuorena ollessa, jolloin hän kumppaniensa joukosta oli ollut mitä taitavin puunleikkaaja. Kun isä oli talvella jättänyt tunturit ja palannut jälleen kotia omaistensa luo, työskentelivät taasen perheen jäsenet kukin omalla tavallansa ahtaassa, mutta kodikkaassa mökkisessä, jossa sopu sijaa antoi kaikille perheen jäsenille. Isä ja isoisä vuoleskelivat puukoillaan ja taltoillaan, äiti pyöritteli surisevaa rukkiaan, pienemmät lapset taas istuivat — Jaakko mukanaan — koulutöittensä ääressä, kunnes jokaisen tehtävät olivat suoritetut, ja tämän jälkeen otettiin esille kaunis kirja ääneen luettavaksi. Kaikki kuuntelivat silloin äänettöminä, niin hyvin vakavat vanhemmat, kuin iloiset pienokaisetkin. Monen hyvän neuvon liitti isoisä tähän, kun siihen sopiva tilaisuus ilmestyi, ja näin nämä pitkät illat katosivat niin, niin nopeasti, että tavallisesti kaikki ihmettelivät ja säpsähtävät, kun käki vanhassa seinäkellossa heleällä äänellä ilmoitti levollemenohetken olevan käsissä.
Tällaista elämää vietti tämä pieni perhe vuodesta vuoteen; joka kesä, joka talvi toi samat toimet, eikä tapahtunut mitään muutosta tässä yksitoikkoisessa elämässä, kunnes sattui tapaus, joka täytti kaikki sydämmet kalvavalla huolella ja raskaalla painostavalla surulla.
Jaakko Lopraz oli, niinkuin jo mainittiin, noin kolmentoista vuoden vanha, kun tuo suloinen kesä jälleen jätti jäähyväisensä Jura-vuorien laaksoille, ja perhe odotti siis joka päivä isän kotiintuloa. Mutta päivä kului toisensa perästä, isää ei kuulunut — ei kaikunut vuohien iloista määkymistä, eikä se tavallinen ammuminen, jolla lehmät tervehtivät vanhoja, tuttuja paikkoja — talo ja navetat ne pysyivät tyhjinä vaan, ja vaikka Jaakko sisaruksineen olisi käynyt kuinka usein tahansa mäellä, jonka törmältä jo etäältä voitiin havaita ikävöityä, niin hänen tarkkaava silmänsä ei vaan eroittanut isän voimakasta vartaloa, ei punaisia lehmiä, hyppiviä vuohia, joille kaikille sijat jo viikkokausia sitten oli valmistettu.
Luonnollisesti valtasi huoli kaikkien sydämmet; aika riensi nopeasti, pyhän Dionysiuksen päivä oli jo ohitse ja kaikki muut vuoripaimenet olivat jo karjoinensa palanneet vuorilta; ainoastaan Loprazia, tuota niin levottomasti ja tuskan huolella odotettua isä Loprazia vaan ei näkynyt. Mikä voi häntä vielä pidättää vuorilla? Olisikohan joku onnettomuus voinut häntä kohdata?
Jaakko juoksi naapureihin, kyseli, tiedusteli, mutta ei kukaan voinut antaa hänelle minkäänlaisia tietoja, vaikkakin rauhoittavia lohdutuksia ei puuttunut. "Mitäs tahdot", sanoi sekä yksi että toinen naapuri. "Isäsi ehkä vielä kokoelee heiniä talven varalle ja siinä lie syy, miksi hän näin on myöhästynyt. Vuorilla ei hänelle voi mitään tapahtua! Odottakaa vielä pari päivää, niin saatte nähdä että hän tulee!"