He odottivat vielä pari päivää, mutta isää vaan ei näkynyt ja nyt alkoi vanha isoisä, joka tähän asti oli pysynyt muita rauhallisempana, käydä levottomaksi.
"Tämä kestää minusta jo liian kauan", sanoi hän eräänä aamuna, kun Jaakko palasi törmältä, jossa hän taas turhaan oli käynyt isää tähystelemässä. "Tästä epävarmuudesta täytyy tulla loppu. Tahdon itse lähteä ylös tuntureille tutkimaan, mikä Franssia siellä ylhäällä pidättää."
Äiti varoitti; hän pelkäsi näet että isoisä olisi aivan liian vanha ja heikko mennäkseen tuota jyrkkää, pitkää, vaivaloista tietä, mutta isoisä hymyili vaan hänen huolilleen.
"Mitäpä vielä", hän sanoi. "Olen usein kyllä kiivennyt sinne, viimeksi kaksi vuotta sitten, eikä se ole minulle mitään haittaa tehnyt. Minä varmaan sinne lähden, ja iloitsen siitä että kerran vielä saan tervehtiä tuota vanhaa, rakasta, pientä paimenmajaa. Kuka tietää josko enää ensi vuonna olen tilaisuudessa sitä tehdä? Mutta kuules Jaakko! Eikö mielesi tekisi minun seurassani tulla isääsi tervehtimään?"
Josko poika olisi valmis! Josko hän halusi tulla mukaan.
"Oi kyllä, kyllä isoisä!" vastasi hän miettimättä ja säteilevin silmin. "Olen jo kauan toivonut pääseväni sinne ylös, olen vaan pelännyt että en saisi siihen äidin suostumusta. Mutta sinun kanssasi, isoisä! oi, millä ilolla!"
Äiti, jolle asia esitettiin, ei ollut ensinkään tyytyväinen tuumaan, mutta koska taivas oli selkeä, ilma kaunis ja kun isoisä, joka varmaankin ei jättäisi mitään varokeinoa käyttämättä lähti mukaan, ja koska hän itsekin suurella levottomuudella halusi tietoja miehensä pitkällisestä viipymisestä, suostui hän kumminkin isoisän tuumiin. Päätettiin siis että isoisä Jaakon seuraamana viipymättä lähtisi ylös tuntureille.
Lähtövalmistukset eivät ottaneet kovin paljon aikaa, ja kohta olivat isoisä ja pojanpoika matkalla. Hitailla askeleilla nousivat he ylöspäin, välistä ahtaitten rotkojen vieritse, välistä syvien kuilujen ohitse, aina vaarojen ympäröimänä, jotka vaativat kaiken heidän huomionsa. Valitettavasti laiminlöi poika muutamaksi silmänräpäykseksi tarpeellisen varovaisuuden. Noin neljännestunnin matkan päässä isänsä paimenmajasta lähestyi Jaakko uteliaana äkkijyrkkää rinnettä, isoisä silloin — kovin peloissaan hänen uskaliaisuudestaan — kiiruhti vetämään hänet pois äyräältä. Ajatellen ainoastaan varomatonta pojanpoikaa, hän ei itse ollut tarpeeksi varuillaan, vaan kompastui kiveen, joka pyöri hänen jaloissaan, ja lankesi sekä nyrjäytti niin pahasti jalkansa, että hänen täytyi tuskasta huudahtaa, ja joku hetki meni, ennenkuin hän siitä tointui ja jälleen pääsi pystyyn. Kovasti säikähtäen riensi Jaakko isoisänsä luo ja pyysi kyynelsilmin anteeksi varomattomuuttaan. Hyvä vanhus ei ollut kauan pahoillaan. Pojanpoikansa avulla hän nousi ylös ja koetteli jatkaa matkaa. Se meni jotakuinkin, kun isoisä nojautui alppisauvaansa ja pojan olkapäihin, ja kumpikin toivoivat että tämä pieni vastoinkäyminen menisi ohitse ilman pitempiä ja pahempia seurauksia.
Vihdoin he saavuttivat paimenmajan ja olivat hyvin iloissaan, kun tapasivat Jaakon isän terveenä ja hyvissä voinnissa. Frans Lopraz sitä vastoin hämmästyi suuresti nähdessään näitä odottamattomia vieraita. Hän oli juuri lähtöhommissaan, ja jos isoisä ja Jaakko olisivat odottaneet muutamia päiviä vaan, niin olisivat päässeet tuon vaikean vuorimatkan vaivoista.
"Isäni! Ja vielä sinäkin Jaakko!" huusi hän nähdessään tulijoita. "Varmaankin olette siellä alhaalla peljänneet että joku onnettomuus olisi minua kohdannut!"