Jaakko tarttui osoitettuun neuvoon halukkaasti ja koetteli jatkaa oljenpalmikoimistansa pilkkosen pimeässä. Alussa ei se tosin käynyt hyvästi; mutta jo muutaman ajan harjoitusten perästä meni se helpommin, ja hän havaitsi pian että tuntoaisti johonkuhun määrään voi korvata näköaistia. Hän harjoitteli ahkerasti edelleen ja saavutti muutamien päivien perästä sellaisen taitavuuden, että hän pimeässäkin voi punoa yhtä nopeasti ja yhtä somasti kuin palavan lampun ääressä, ja paljoa harvemmin valitti hän nyt valon puutetta, joka häntä aikasemmin aina oli asettanut toimettomuuteen ja samalla tuottanut myöskin ikävän.
Joulujuhla tuli. Mutta näille vankiraukoille ei tämä pyhä päivä ollut mikään riemun päivä, mutta ainoastaan murheen. Suuremmalta ikävällä kuin koskaan ajattelivat he kotoansa ja asettautuivat ajatuksissansa rakkaittensa keskelle, joista he jo niin kauan olivat olleet eroitettuina. Uskalsivatko he toivoakaan, että he koskaan saisivat nähdä heidät jälleen? Uskalsivatko he toivoa saavansa viettää koskaan taas tämän suloisimman juhlan, joulujuhlan, heidän seurassansa? Nämä olivat kysymyksiä, joitten vastaukset jäivät syvään hämärään kätketyiksi.
Tähän tuli vielä uusi huoli lisäksi, joka täytti Jaakon suurella tuskalla. Isoisä oli, näet, sairastellut pari päivää sitten tavallista enemmän ja valitti kovia tuskia kaikissa jäsenissään. Jaakko huomasi, näet, että hänen jalkansa, erittäinkin kipeä jalka, olivat pöhöttyneet ja sanomaton pelko ahdisti hänen sydäntänsä, kun hän ajatteli tuota niin lähellä olevaa mahdollisuutta, että isoisä kävisi todellisesti sairaaksi, ehkäpä voisi vielä kuolla ja erota hänestä, ennenkuin hänelle saapuisi pelastus heidän kovasta vankeudestansa. Isoisää itseänsäkin näkyivät samallaiset huolet painavan. Hän oli päivän kuluessa tavattoman hiljainen ja itseensä suljettu, ja vasta illan tullen tointui hän uneliaasta umpimielisyydestään.
"Miksi ovat meidän sydämmemme raskaat ja mielemme surulla täytetyt?" sanoi hän. "Onko meillä oikeus nurkua tai valittaa kärsimyksiämme, kun ajattelemme maailman Vapahtajaa, joka vapaaehtoisesti ihmiskunnan lunastuksen tähden tyhjensi kärsimysten katkerimman kalkin? Mitä on meidän kärsimyksemme hänen kärsimyksiinsä verraten? Meillä on suoja, meillä on turva; Jumalan pojalla sitä vastoin ei ollut paikkaa, johon voi päätänsä kallistaa! Me olemme tosin ihmisiltä unhotettuja; Jesus, Vapahtajamme, sitä vastoin oli heiltä vainottu, häväisty, pilkattu, vieläpä kuolemaan viety! Ei, Jaakko, meillä ei ole oikeutta olla kärsimättömiä, eikä murheellisia! Meidän tulee kiittää ja ylistää Jumalaa, että hän on meitä tähän asti suojellut ja varjellut!"
"Minä en tahdokaan nurkua enkä valittaa, isoisä", vastasi Jaakko. "Mielelläni tahdon kestää kaikki, mitä Jumala meille lähettää, jos hän ainoastaan säästää minulta kärsimysten katkerimman kalkin!"
"Ja mikä se sitten on, Jaakko?"
"Jos sinä tulet oikein kovasti sairaaksi, isoisä! Minä en voi sitä kantaa, en voi nähdä sinun kärsivän!"
"Hyvä lapseni!" sanoi isoisä hymyillen. "Niin katkera kuin tämä kalkki sinusta mahtanee näyttääkin, pitää sinun kumminkin tottua ajatukseen asettaa se huulillesi. Minä olen vanha, minun ruumiini on heikko, Jumala voi minä hetkenä hyvänsä asettaa määrän minun terveydelleni, minun elämälleni. Ja miksi minä pelkäisin palata jälleen Jumalan valtakuntaan, Jumalan kunniaan? Ainoastaan yksi ainoa toivo on minulla vielä, nähdä sinut ennen kuolematani oman isäsi sylissä. Kun tämä toivo on täytetty, tahdon mielelläni kuolla. Mutta otaksukaamme vielä sekin, että Jumala ottaa minut luoksensa, ennenkuin me voimme palata laaksoon, niin on minulla kumminkin se luottamus sinuun, että sinä kärsit minun poismenoni ilman pelkoa ja ainakin ilman epätoivoa. Sano kumminkin itse, lapseni, mitähän minä tätä nykyä olenkaan sinulle? En muuta kuin kuorma, kahle, jota sinä laahaat perästäsi, ja jota ainoastaan sinun lapsellinen rakkautesi minuun auttaa sinua kantamaan. Sinähän kaikki työt täällä toimitat, ja minä vain korkeintaan joskus annan sinulle neuvon. Mitä sinä siis minussa kadotat? Et saa, Jaakko, et saa peljätä sattumaa, joka minä päivänä hyvänsä voi tapahtua! Ja miksi ennen aikojansa saattaa itsellensä huolia? Vielä en minä ole niin heikko, ettemme nyt niinkuin ennenkin voi toivossa elää. Sinun hellät huolesi minusta, ja vähän varovaisuutta minun puoleltani voivat pitää voimassa minun henkeäni kevääseen saakka, ja minä toivon vielä kerran ennen kuolemaani saada nähdä metsien ja nurmikkojen uudelleen vihannoivan."
Isoisän puhe näkyi hyvin vähän lohduttavan Jaakkoa, sillä hän itki itsekseen ja jäi koko päivän murheelliseksi ja pahoille mielin. Isoisä huomasi silloin että hänen piti kääntää hänen ajatuksensa aivan toiseen suuntaan ja keskeyttäen kokonaan tämän apean aiheen, puhutteli hän häntä hilpeästi:
"Jaakko, minulle johtuu eräs asia mieleen. Mitä jos me koettelisimme valmistaa juustoa siitä vuohenmaidosta, joka jää meiltä käyttämättä? Oletko jo ehkä sitä ajatellut?"