Isoisä ei olisi paremmin voinut osua. Niin pian kuin Jaakko jollain tavalla voi tulla tilaisuuteen olla hyödyllinen, unhotti hän heti kaiken muun ja tarttui nuorison kaikella innolla ehdotettuun asiaan.
"Sepä vasta oli oiva ajatus, isoisä", sanoi hän, "ja huomenna jo tahdon minä panna asian alkuun."
Ajatukset sairaudesta ja kuolemasta unhotettiin ja Jaakon mielen täytti ainoastaan tuo uusi aate, joka vankiraukoille mahdollisesti voi tuottaa suurtakin hyötyä.
Seuraavana päivänä hän kävi toimeen. Hän kokoeli maidon saviruukkuun ja sekoitti siihen vähän viiniätikkää saadaksensa sen nopeasti juoksemaan. Asia onnistuikin toivomuksen mukaan. Jaakko muovaeli juuston, pani siihen tarpeeksi suolaa, ja juusto näytti niin herkulliselta, että Jaakon sydän sitä nähdessänsä riemusta hypähti. Vahinko vaan ettei isoisä voinut siinä määrässä ottaa tähän iloon osaa, kuin Jaakko olisi toivonut. — Vanhus tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän jaksanut vuodetta jättää, ja kaikki tuskin karkoitetut huolet kietoutuivat uudelleen pojanpojan sydämmen ympärille.
Isoisällä oli vaiva häntä rauhoittaa ja oli sentähden olevinaan terveempi ja voimakkaampi kuin hän todella olikaan. Vanha kunnon mies kärsi suuria tuskia, ja ehkäpä hän jo päivä päivältä tunsi, että hänen voimansa nopeasti riutuivat voidakseen kestää vielä ensi kevääseen asti. Mutta hän kätki huolensa, ettei Jaakko liian aikaiseen saisi tuntea sitä katkeruutta, jota hänen poismenonsa tuottaisi.
Niin tuli uudenvuodenpäivä, ja jälleen tunsi Jaakko tänä päivänä, niinkuin kuluneena pyhänä joulujuhlanakin tavallista katkerammin sen surkean aseman, johon he isoisän kanssa olivat joutuneet. Kumminkin meni sekin päivä rauhallisesti ohitse. Isoisä koki kaikin tavoin Jaakkoa huvittaa ja saada hänet unhottamaan ikävänsä. Hän esitti hänelle arvoituksia, hän antoi hänelle päässälaskuesimerkkejä, kertoi hänelle kuluneita tapauksia ja huvitti häntä sen seitsemällä asialla, jotka voivat pitää vireillä hänen vilkasta mielikuvitustansa. Vieläpä vaati hän sitäkin että uudenvuoden ensimmäinen päivä vietettäisiin jonkunlaisena juhlapäivänä, ja teki sen ehdotuksen, että sinä päivänä oikein elettäisiin herkullisesti. Ensimmäinen juusto, jonka Jaakko oli valmistanut, piti käytettämän siihen tarkoitukseen. Vankiraukat nauttivat sen tuhkassa paistettujen perunoitten kanssa, joivat siemauksen viiniä päälle, ja söivät siten aterian, joka maistui heille niin makealta, kuin jos he olisivat oikein ylellisyydessä eläneet. Mutta ei Valikkiakaan unhotettu tässä pienessä juhlatilaisuudessa. Jaakko valikoi hänelle hyvänmakuisimmat heinät, antoi hänelle aivan puhtaita olkia alaisimeksi, ilahutti häntä kaksinkertaisilla suola-annoksilla ja osoitti hänelle kolmikertaisia hyväilyjä. Niin päättyi tämä päivä, joka oli uhannut tuoda mukaansa ainoastaan surua ja murhetta, onnellisemmin kuin moni muu, jotka ystävämme olivat viettäneet syvässä yksinäisyydessänsä.
Valitettavasti ei seurannutkaan enää monta sellaista onnellista päivää, ja isoisä näkyikin olevan vakuutettu tästä, sillä seuraavana aamuna käski hän Jaakkoa noutamaan mustetta ja kynää sekä kirjoittamaan paperille ne sanat, jotka hän aikoi hänelle sanoa. Nämä sanat kuuluivat:
'Herran, Jumalan nimessä, Amen!
Voipi tapahtua että minä eroan omaisistani, voimatta sitä ennen heille ilmilausua viimeisen tahtoni. Minä en tahdo tehdä mitään yleisiä määräyksiä vähäpätöisestä omaisuudestani, mutta minun toivoni on jättää rakkaalle pojanpojalleni, täällä läsnä olevalle Jaakko Loprazille, todistuksen rakkaudestani ja kiitollisuudestani kaikesta hänen minulle osoittamastansa uskollisesta huolenpidosta, ja sentähden pyydän minä perillisiäni jättämään hänelle, ellen itse sitä enää voisi, seuraavat esineet:
Minun taskulyömäkelloni.