Siitä lähtien isoisä puhui ainoastaan vähän. Hän pyysi minua jäämään luoksensa ja pitämään kiinni hänen kädestänsä; heikko vavistus värähti aika ajoittain hänen jäsenissänsä, ja ainoastaan katseilla lausui hän hellyytensä minua kohtaan. Minä haastelin hänelle muutamia lempeitä sanoja, ja ne näkyivät tekevän hänelle iloa. Sentähden kumarruin minä alas hänen puoleensa ja lausuin kaikella mielenmaltilla, minkä minä voin saavuttaa: "Hyvästi, isoisä, hyvästi ja näkemiin saakka taivaassa! En koskaan unhota sinun hyviä neuvojasi, vaan koettelen aina hartaasti niitä noudattaa! Minä uskon isään Jumalaan, ja Vapahtajaan, hänen ainoaan poikaansa! Älä huolehdi minun kohtaloani, isoisä! Sinä olet minut niin hyvin valmistanut, että minä kaikessa löydän turvan Jumalassa!"
Tässä puristi isoisä hartaasti kättäni ja yritti vastata minulle; mutta hän ei jaksanut muuta kuin ainoastaan huokauksella ilmaista minulle ilonsa.
"Oi, minä vakuutan, isoisä", jatkoin minä, "aina tulen muistelemaan sinun neuvojasi, ja rakkaudesta sinuun en tule suinkaan laimin lyömään mitään, joka voi pitää yllä minun henkeäni ja pelastaa minut tästä tilasta. Hyvästi, rakas isoisä! Taivaassa tulet tapaamaan minun äitiäni, ja myös isääni; sano heille että minun hartain pyrintöni aina on oleva noudattaa heidän ja sinun esimerkkiäsi! Hyvästi, oi, hyvästi!"
Tunsin vielä vavistuksen, vienon heikon väristyksen, joka värähti hänen jäsenissänsä; se olikin viimeinen. Hänen kätensä, joka vähitellen oli kylmennyt, soljui minun kädestäni, "Jumala… sinun… kanssasi… lapseni…" kuiskasi hän, ja sitte hän erosi tuskatta, vavahduksetta, antamatta kuulua enää huokaustakaan.
Ensimmäiset hetket, jotka minä sen jälkeen elelin, olivat minulle kauheita. Kun olin ensin hiukan jälleen tointunut siitä huumauksesta, johon minun hyvän isoisäni kuolema oli minut saattanut, kun minä havaitsin itseni tässä surkeassa asunnossani aivan yksin kuolleen ruumiin kanssa, silloin, niin silloin värisytti vastustamaton kauhu jäseniäni, erittäinkin kun nyt täysi yö kätki minut salaperäiseen pimeäänsä.
Seuraavana aamuna sain minä kumminkin niin paljon mielentarmoa itseeni, että minä voin vetää ylös seinäkellon ja lypsää Valikin. Pakkanen muistutti minua että tuli oli tehtävä takkaan, mutta sen perästä vaivuin minä synkkään horrostilaan, joka kesti iltaan saakka. Siihen aikaan nousi ulkona jura myrsky sellaisella pauhinalla ja ulvonnalla, että se tunkeutui minun majani suljettuun huoneesenikin, joka nyt enemmän kuin koskaan oli ruumiskirstun kaltainen.
Minä istuin uunin nurkassa yölampun himmeässä valossa, selkä vuoteeseen päin käännettynä; vähitellen tunsin minä jonkunlaisen kammon valtaavan mieleni; minä en voinut pitää koossa ajatuksiani; kauhu kauhun perästä hiipi minun selkäytimeni ylitse, ja minä olisin tuskasta ja pelvosta kadottanut järkeni, ellen minä oikeaan aikaan vielä olisi rohkaissut mieltäni.
"Mitä ihminen pelkää, siihen pitää hänen heti suorastaan kiinnittää silmänsä", puhuin minä itselleni, muistutellen muutamia hyvän isoisäni neuvoja, ja nousin ylös lähestyäkseni vuodetta. Minä katselin isoisää, minä uskalsin häntä liikuttaakin. Se oli tuskallinen hetki; mutta minä vastustin kammoani, minä uudistin katseeni, koskettelin häntä uudelleen, ja tunsin miten kauhu vähitellen väistyi minusta.
Sen ajan perästä palasin minä jälleen vähäisen väliajan kuluttua takaisin hyvän isoisäni kuolevaisen verhon luo ja toimitin tyynenä ja rauhallisna kaikki ne pienet palvelukset, joita tavallisesti siihen tottuneet ihmiset niin kylmäverisesti toimittavat. Ilmeet nukkuneen kasvoissa olivat niin lempeitä ja rauhallisia, että ne vastustamatta puristivat kyyneliä silmistäni.
"Ei", sanoin minä kyyneleet kurkussa itselleni, "vanhan, armaan isoisäni maallisten jäännöksien ei pidä mitään pelkoa minussa vaikuttaman."