Ja kumminkin palasi sama pelko jälleen, kun minä valmistauduin levolle menemään; mutta minun tilassani ja minun iälläni ei voine kukaan sitä tuskin ihmetellä. Pitikö minun nukkua kuolleen ruumiin vieressä? Minun rohkeuteni ei ulottunut niin pitkälle, ja minä etsin, sitä en minä voi kieltää, sangen heikon avun mieltäni masentavaa pelkoa vastaan, jonka tunsin voimakkaasti palaavan. Minä menin Valikin luo ja heittäydyin sen viereen. Lämpö, sykkivä elämä, jonka minä eläinparassa löysin, ja sen säännöllinen hengitys antoivat minulle jonkunlaista turvaa.
Mutta miksikä minä vapisin uudestaan tuskasta kaikissa jäsenissäni, kun tuo pieni yölamppu sattumalta sammui? Mieletön lapsi, niinhän olen! Minkä turvan antaa minulle siis tämä heikko liekki? Voipiko se minua varjella, pahasta suojella? Minun hengityksenihän sen sammuttaa, yksi ainoa huokuminen antaa sen kadota, ja kumminkin annan minä rauhani ja tajuntani siitä riippua!
Vihdoin tuli Kaikkivaltiaan, jota tuskissani rukoilin, minua sääli; hän rauhoitti minun kiihottuneita hermojani; minä nukuin ja makasin rauhallisesti ja sikeästi.
Seuraavana aamuna minä jatkoin rohkeusharjoituksiani. Pidettyäni huolta vuohesta ja toimitettuani tärkeimmät askareet, lähestyin minä rohkeana ruumista, enkä ainoastaan sitä kosketellut, mutta pidinpä vielä monta hetkeä isoisän rakasta kunnianarvoista päätä käsieni välissä. Minun pelkoni poistui, mutta minun suruni lisääntyi. Kumminkin oli tämä vaihos, joka minusta näytti sekä luonnolliselta että järjelliseltä.
Minun ajatukseni kääntyivät nyt hautaamishuoliin, ja minä johduttelin mieleeni, mitä minun hyvä isoisäni oli siinä suhteessa lausunut. Mutta vielä oli se minusta liian aikaista käydä tähän työhön käsiksi. Minä torjuin nämä ajatukset ja vietin päivän surullisissa mietelmissä. Vihdoin laskeuduin jälleen levolle ja nukuin, niinkuin edellisenkin yön, häiritsemättä ja sikeästi.
Seuraavana aamuna sen jälkeen koettelin kirjoittaa päiväkirjaani; mutta minun täytyi se lykätä tähän päivään, jolloin minun mieleni on vähän rauhallisempi ja tyynempi. Rukoukset Jumalaan antoivat minulle rohkeutta ja mielenlujuutta jälleen; minun kiihkeä mielentilani asettui vähitellen, ja minun pelkoni muuttui, niinkuin armas isoisäni oli ennustanut, suruksi ja huoleksi.
Oi, kuinka monta kyyneltä minä olen vuodattanut sinun ruumiisi ylitse, minun kallis, unhottumaton isoisäni! Minä en voinut hänestä erota! Mutta vihdoin piti minun huolimatta vastahakoisuudestani ajatella hänen hautaamistansa, muistellen pyhän raamatun sanoja, jossa on kirjoitettu: multa pitää jälleen maahan tuleman, niinkuin se ollut on.
Minä otin työkaluni ja avasin maitokamarin oven. "Kaikellaisia toimia sinun pitääkin täyttää", sanoin itselleni, kun astuin kynnyksen yli. "Ensin sairaanhoitaja, sitte lääkäri ja nyt vihdoin haudankaivaja!"
Ensimmäinen isku, jonka löin maata vasten, koski sydämmeeni; minun täytyi lakata. Käsivarteni eivät kyllä kieltäneet palvelustansa, — ei, mutta minun henkeni hervastui, ja tuska ryösti minulta tarmon. Jokainen isku maahan tuotti kumean vastakaiun maitokamarissa, joka oli holvattu kuin kellari. Minun täytyi ensin tottua tähän kaikuun, ja melkein kokonaisen päivän tarvitsin minä työhön, johonka muuten tuskin olisi mennyt kaksi tuntia. Maaperä olikin todella löyhä ja hiekkainen, niin että minä voin sitä kihvelillä heittää syrjään käyttämättä lapiota, ja minä kaivoin sentähden haudan niin syväksi kuin mahdollista. "Sillä", sanoin minä itsekseni, "jos maja eräänä päivänä tulisi seisomaan tyhjänä, olkoon sitte, että minä sen jätän tai kuolen, niin tahdon tehdä ainakin kaiken mahdollisen suojellakseni hyvän isoisäni jäännökset villipedoilta." Minä jatkoin siis verkalleen työtäni, kunnes hauta oli niin syvä, että sen reunat yltivät minun pääni ylitse.
Kello löi kymmenen. Yö oli siis tullut, ja sen kanssa tulivat jälleen synkät ajatukset. Minulla ei ollut rohkeutta käydä hautaamiseen käsiksi, vaikka minun piti sanoa itselleni, että hidasteleminen ei ollut paikallansa. Mutta minä en voinut voittaa itseäni ja sen sijaan kuin minun olisi pitänyt käydä rohkeasti toimeen, kyyristyin alas Valikin viereen ja lykkäsin vielä kerran tuon ikävän toimituksen seuraavaan aamuun.