"Olkoon sitten niin", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä. "Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi poikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut. Sen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet, olisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin, tänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn kautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon pyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista vastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä kauheasta asemastanne!"
"Jumala on sen salliva, toivon minä", vastasi isoisä hiljaisella mielenmaltilla. "Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua."
Frans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi vanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä puoleksi täynnä viiniä.
"Ottakaa tämä, pitäkää se isä", sanoi hän, "hyvä äitini antoi minulle tämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä jotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse, mutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet jätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän virvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa myöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä nähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!"
Viimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos ajamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi häntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos avaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja seisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin kohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli käsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai Frans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä kerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa vastaan.
"Jumala varjelkoon sinua Jaakko", sanoi hän, "sinua ja isoisääsi! En tahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se juuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan varoittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole varuillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida isoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin huolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia ja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien perästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis, poikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!"
"Niin sinuakin, isäni", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen jäähyväissuutelon isänsä huulille.
Vihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja ajoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut, ennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko koetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun. Viimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi vielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi poika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna lumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen, kosteaan vaippaan. "Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!" sanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: "Oi, milloin, milloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!"
Vielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta kohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla ponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä luo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja huolen.