Ikävä ja huolestuttava hämmästys odotti heitä, kun he nousivat ylös kovilta vuoteiltaan. Isoisä ei ollut väärässä, kun hän edellisenä iltana oli peljännyt, että sään vaihdos yön kuluessa tapahtuisi. Peljästyksen huudahtus pääsi hänen huuliltaan, kun hän meni ikkunan luo ja silmäeli ulos. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, olivat vuoret lumella peitetyt ja yhä vaan pyryili valkoisia hiutaleita alas taivaalta, ja raju tuuli ajoi niitä paksuissa pilvissä mökin yli.
"Tämä on ikävä sattuma", sanoi isoisä huolestuneella katseella. "Jos tämä lumituisku ei pian lakkaa, tekee se tiet ja polut aivan mahdottomiksi, ja silloin tietää yksin Jumala miten me pääsemme omaisiemme luo laaksoon."
"Mutta eiköhän se kumminkin lakanne", vastasi isoisä heti. "Pelkään että jalkani on niin paljon pahentunut, että minun täytyy jäädä tänne vielä useammiksi päiviksi. Jalkaani todellakin kolottaa niin, että tuskin voin nousta seisaalleni. Menkää te lapset, menkää niin kauan kuin vielä on aikaa! Karja on saatettava korjuuseen! Tänään, poikani, voi sinulla vielä olla mahdollisuus saada se alas, jota vastoin se huomenna voi olla liian myöhäistä. Kiiruhda vaan, äläkä välitä minusta."
"En isäni, en millään tavalla jätä sinua yksiksesi noin sairaana ja avuttomana", vastasi Frans. "Vaan miksi emme kaikki voisi yhdessä lähteä? Minun hartiani ovat kyllin vahvat sinua kantamaan, isä, ja Jumalan avulla pääsemme kyllä sillä tavalla vahingotta alas laaksoon."
"Nyt et mieti puhettasi, poikani", sanoi vanha isoisä. "Tällaisessa ilmassa on sinulla aivan tarpeeksi tekemistä pitäessäsi karjaa koossa, ja mahdotonta on tämän lisäksi vielä sälyttää kuorma hartioillesi ja samalla pitää huolta pojastasi. Älä kauemmin mieti, saata vaan karja ja poika turvallisuuteen, ennenkuin lumi tekee voittamattomia esteitä, ja jos olisi joku mahdollisuus, niin voisit huomenna naapurien ja kantopaarien avulla tulla minua noutamaan."
Frans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky ulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka lyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen karjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään nopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen tuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen pienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä vaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle autiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta jättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti kyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa auttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa ja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden matkalle.
Isoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä tavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen. Vihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian:
"Tiedätkös mitä, rakas isä", sanoi hän, "jätä minut isoisän luo ja mene sinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää niin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi, niin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua naapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin parasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä tilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä isä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme, ja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia suojaansa."
"Minä luulen että lapsi on oikeassa", sanoi isoisä kääntyen poikaansa. "Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo niin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan suuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun luokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja siinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua. Kyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on auttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se vähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene Jumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin paljon meistä molemmista kuin sinusta."
Muutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli todellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä tällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia. Mutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen saisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä.