Ja eteenpäin me menimmekin, kuin tanssissa vain. Koska tanskalaiset näkivät meidän lähestyvän, niin he peljästyivät ja pakenivat. Kuningas kiipesi varustuksiin, sotamiehet syöksivät eteenpäin, ja me olimme herroina myöskin maalla ja panimme Kyöpenhamina'n oikein pihtiin.
Nyt asetuttiin leiriin ja varustauttiin pommittamaan kaupunkia. Mutta niin pitkälle ei kuitenkaan päästy, sillä kaupungista, joka ei ollut oikein hyvillänsä meidän puuhistamme, lähetettiin lähettiläitä, rukoilemaan kuningasta, että hän armahtaisi heitä. Kaarle ei ollut julma, eikä veren-himoinen, varsinkaan, koska hän oli voittanut jonkun tarkoituksen. Sentähden oli hän taipuvainen ja lupasi säästää kaupunkia pommittamisesta, jota vastaan hän vaatei 400,000 riksiä, jotka rehellisesti maksettiinkin, ja palkitsivat paljon sota-kulungeita. Paitsi sitä käski hän, että leiriin piti säännöllisesti tuotaman elon-varoja, joista myös heille luvattiin säännöllisesti maksaa.
Viimeistä lupausta eivät lähettiläät tahtoneet antaa, mutta Kaarle oli voittaja ja hänen käskyjänsä piti toteltaman. Ruoka-varoja tuotiin siis leiriin suurilla vaunuilla, ja tanskalaisten hämmästykseksi maksoivat ruotsalaiset sotamiehet säännöllisesti kaikista, niin että talonpojat sittemmin toivat mieluummin tavaransa leiriin, kuin kaupunkiin, ja vihdoin olivat kaupunkilaiset pakoitetut ostamaan tarpeitansa osaksi ruotsalaisten leiristä.
Se oli ruotsalaisten sota-kuria.
Moni tosin olisi kyllä meistä ottanut tarpeensa ja pitänyt rahat plakkarissansa, mutta kuninkaan käsky oli liiaksi tietty; tiettiinpä sekin, että joka rikkoi tätä käskyä vastaan, hän jätettiin kohta pyövelille ja tuli viiden minuutin sisään hirtetyksi. Sellaisissa asioissa ei kuningas laskenut leikkiä koskaan, ja se pitikin järjestyksen voimassa erinomaisella tavalla.
Tanskalaisten kanssa me siis pian jouduimme valmiiksi. Tanskan kuningas, joka oli karannut Kaarlen langon, Holstein'in herttuan kimppuun, sai tuskin kuulla meidän voitostamme, niin näki hän itsensä pakoitetuksi tekemään rauhaa millä ehdolla hyvänsäkin. Rauhasta keskusteltiin, ja vähemmässä, kuin kuudessa viikossa oli Kaarle sopinut ensimäisen vihollisensa kanssa. Samoin kuin Julius Caesar taisi hän nyt sanoa: "veni, vidi, vici, tulin, näjin, voitin."
Mutta nyt oli kääntyminen vihollisen kimppuun, joka oli paljon mahtavampi, kuin Tanskan kuningas, nimittäin Venäjän Tsaarin Pietarin, joka piiritti kahdeksankymmenen tuhannen suuruisella joukolla ruotsalaista linnaa, Narvaa. Meidän nuori kuninkaamme ei kuitenkaan pitänyt juuri lukua vihollisten paljoudesta, vaan käänsi ympäri Kyöpenhaminassa ja johti meitä venäläisiä vastaan. Kun Pietari kuuli Kaarlen olevan tulossa, niin pelkäsi hän kahdeksalla-kymmenellä tuhannellansa vielä olevansa kylliksi vahva meitä, kourallista ruotsalaisia vastaan, ja jätti sentähden armeijansa, tuodaksensa pika-marssissa vielä neljäkymmentä tuhatta lisäksi, jotka jo olivat matkalla tulossa sisä-Venäjältä. Yli-päällikkyyden Narvassa jätti hän siksi aikaa kenraali De Croille.
Ihme oli se, ett'ei kenraali Croi 80,000 miehellä ja 145 kanuunalla voinut valloittaa pientä Narvaa, jota puollusti vain pari tuhatta ruotsalaista. Mutta Narvassa olikin uljas päällikkö, kenraali Horn, joka miehuullisesti puollusti itseään ylivaltaa vastaan ja jo kaksi kuukautta oli pitänyt asemansa. Oli siis kunnian asia Kaarlelle, auttaa sellaista uljasta kenraalia. Kenraali Croi'lle oli taas tärkeätä, pitää meitä linnasta niin kaukana, kuin suinkin mahdollista. Tehdäksensä sentähden tukalaksi meidän esiin-marssimisemme, lähetti hän 30,000 venäläistä meitä vastaan, penikulman matkalle Narvasta ja asetti niiden eteen 20,000 strelitsiä ja etu-joukoksi 5,000 miestä, niin että meidän oli tunkeminen 55,000 miehen läpitse ennenkuin pääsimme Narvaan.
Olipa se kova kakku purra ja vaatei todellakin hyviä hampaita. Mutta Kaarle puri hyvin, sen osoitti hän jo Kyöpenhaminan edustalla, ja me sotamiehet seurasimme ummessa-silmin häntä kuolemaan, niin suuri oli meidän luottamuksemme häneen.
Kahden-kymmenen tuhannen lukuisena olimme me tulleet Liivin-maalle, mutta kuningas oli maltiton marssimaan koko armeijan kanssa. Hän kokosi sentähden kiiruimmasti neljätuhatta ratsu-miestä ja yhtä monta jalka-miestä ja riensi pika-marssissa eteen-päin. Kahdeksalla tuhannella miehellä aikoi hän ahdistaa kahdeksaa-kymmentä tuhatta venäläista, jotka päälle-päätteeksi olivat linnoitetuissa asemissa. Jokaista ruotsalaista kohden tuli kymmenen venäläistä, ja sitä voitiin syyllä sanoa rohkeaksi yritykseksi. Me sotamiehet, ja erittäinkin henki-vartijat, me emme pitäneet paljon lukua yli-voimasta, sillä kuningas kävi meidän mielestämme kokonaisesta armeijasta. Mutta upsierit, ja erittäinkin eräs vanha kenraali pudistelivat miettiväisinä päitänsä. Kuningas huomasi sen, sillä hän näki kaikkialle, ja ratsasti kohta hänen tykönsä, katsoi häntä kiivaasti silmiin ja sanoi: "Mitä, herra kenraali, epäilettekö te minun voivan lyödä kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdaksaa-kymmentä tuhatta venäläistä?" — Kenraali koki niin paljo kuin mahdollista, olla tyytyväisen näköinen pulmassa. "Teidän Majesteettinne oli kyllä mies Kyöpenhaminan edustalla," sanoi hän, "eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta."