Tässä samassa tilaisuudessa osoitti Kaarle sen kauniin totuuden, että vaikka hän olikin uhka rohkea, niin oli hänellä kuitenkin hyvä sydän. Koska, nimittäin, hätimiten neuvoteltiin, mitä kaikille niin paljoille vangeille oli tehtävä, niin lausui joku kenraaleista sen julman aikeen, että olisi paras tappaa kaikki vangit. Kaarle viskasi vihaisen katseen häneen ja käski sen jälkeen varustaa uupuneet ja nälkäiset vangit ruoka-varoilla ja laskea vapauteensa, joka kohta tapahtuikin.
Sellainen oli hän, meidän kuninkaamme! Hän oli hurskas, piti raamatun aina mukanansa leirissäkin eikä eronnut siitä koskaan. Olen itse nähnyt hänen usein siitä lukevan ja aina sen jälkeen huomannut hänen olevan ystävällisen ja hyvällä tuulella. Jalo, uljas herra, ell'ei hänellä vain olisi ollut sitä lemmon rauta-kalloa!
Sillä välillä oli jo yökin saapunut, ja kuningas kääreytyi kauhtanaansa ja pani kylmästä huolimatta maata paljaalle maalle. Äsken satanut lumi oli hänellä vuoteena ja pilvinen taivas peitteenä, Sillä tavalla maaten ei voinut nähdä juuri ihania unia, eikäpä Kaarlella ollutkaan juuri syytä ihaniin uniin, vaikka olikin voittanut sen päivän tappelun. Venäjän oikeanpuolinen siipi oli vielä sota-kunnossa ja vahva yli-voimallaan lannistamaan meidät ruotsalaiset, jos vain Jumala sen sallei. Mutta silloin näkyi selvästi, miten hyvä se on, että on hyvä ja laupias vihollisellekin. Kenraali Weide, joka johti venäläisten oikeanpuolista siipeä, oli kuullut puhuttavan Kaarlen lempeydestä, jolla hän kohteli vankeja, ja lähetti vielä kello kaksi yöllä sanansaattajan nuoren sankarin tykö ja tarjoutui antaumaan samoilla ehdoilla, kuin toisillekin oli myönnettynä. Kaarle käski sanomaan, että hän oli tyytyväinen, jos kenraali joukkonsa etupäässä tuli ja laski lippunsa ja aseensa maahan hänen eteensä. Niin tapahtuikin. Kolmekymmentä tuhatta venäläistä, upsieria ja sotamiehiä marssei paljain-päin meidän riviemme lävitse ja laski lippunsa ja aseensa kuninkaan jalkain juureen. Meidän koko armeijamme, seitsemän tuhatta miestä — tuhannen oli kaatunut tappelussa — seisoi aseissa järjestyksessä, ja me olimme oikein iloisia tästä asiain päätöksestä, jonka olimme saaneet kuninkaamme päättävällä miehuudella. Kaarle laski taaskin venäläiset menemään ja piti vain upsierit.
Tsaarin korvissa ei luultavasti ilmoitus tappioista soinut hyvältä, mutta hän oli yleisesti jalo mies ja kantoi onnettomuutensa miehukkaasti. "Minä tiedän kyllä," koska vapisevalla äänellä kerrottiin onnettomasta tappelusta hänelle, "minä tiedän kyllä, että ruotsalaiset lyövät meidät vielä monta kertaa, mutta tuleepa sekin aika vielä, jolloin ruotsalaiset ovat opettaneet meitä voittamaan itseänsä."
Sillä kerralla jäi asia sille kannalle, ja pitkiin aikoihin eivät venäläiset mielellään puhuneet Narvan tappelusta. He eivät voineet sittemmin, kun he olivat tointuneet kauheasta hämmästyksestänsä, laisinkaan ymmärtää, miten se oli mahdollista, että kahdeksan tuhatta ruotsalaista taisi niin perin pohjin lyödä kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä, ja moni heistä päättikin vallan varmasti, että me olimme tehneet taikoja, ja ett'ei meidän kuninkaaseemme pystyneet luodit, eikä lyönnit. Mutta että se kaikki oli hullutusta, tiesimme me parhaiten. Meidän taikomisemme oli vain kuninkaan urhoollisuudessa ja erittäin taivaan armossa, joka ajoi tiheät lumi-pilvet venäläisten silmiin niin, että he sovaistiin ja saatettiin häiriöön; mitään muita taikoja ei siinä ollut.
Niin, pojat! Kaikki kävi silloin meille, kuin "messinki höylällä vain." Kun olimme voittaneet tanskalaiset ja venäläiset, niin pieksimme me sitten 1702 vielä Puolan kuninkaan, Augusti Väkevän, Klissov'in tappelussa, miehitimme Puolan, panimme siihen Stanislaus Leczinsky'n kuninkaaksi ja pakoitimme rauhantekoon hänet Altranstad'issa, jossa meille luvattiin suuria etuisuuksia.
Silloin seisoikin Kaarle-kuningas voimansa, kunniansa ja maineensa korkeimmalla kukkulalla. Hänen armeijaansa pidettiin parhaimpana koko Euroopassa, eikä kuri, miehuus ja luottavaisuus päällikköihin ollut missään niin hyvä, kuin Kaarlen joukossa. Itse Saksan keisari kunnioitti Kaarlea suuresti, lähetti lähettiläitä hänen tykönsä ja antoi Schlesian protestanteille uskon-vapauden paljaalla Kaarlen toivomuksella. Kaikki asiat näyttivät tahtovan asettaa katoomattoman kunnian-kruunun Kaarlen päähän. Mutta asiat muuttuivat kerrassaan ja kuninkaan kirkkaasti heloittava onnen-tähti alkoi tummentua, kunnes se joku vuosi sittemmin kokonaan sammui. Hyvät ajat olivat ohitse ja pahat edessä. Tulipa surun ja valitus-huudon päivät, ja niistä saimme me kiittää juuri venäläisiä; venäläisiä, jotka olimme niin loistavaisesti voittaneet Narvan tappelussa.
Voi, miten hyvin meidän asiamme olisivat olleet, jos Kaarle olisi jättänyt heidät rauhaan! Mutta hänen onnensa vei hänet mukanansa. Hän tahtoi tehdä Tsaari Pietarille samoin, kuin hän oli tehnyt Puolan kuninkaalle, Sachsen'in vaali-ruhtinaalle Augustille, jota kyllä nimitettiin väkeväksi, vaan oli osoittanut itsensä sangen heikoksi. Siinä oli vika. Pietaria ei nimitetty väkeväksi, mutta hän osoitti meille, että hänen siipensä olivat kovasti kasvaneet Narvan tappelun jälkeen.
No, niin, pitäähän meidän käydä asiaan käsiksi, vaikka en minä puhu yhtä mielelläni tästä Kaarlen elämän ajasta, kuin sitä edellisestä; sillä tästä saivat meidän onnettomuutemme ja kurjuutemme alkunsa. Myös minä sain muisto-merkin tästä surullisesta ajasta, merkin, jota en olisi tarvinnut tässä muistella. Venäläiset löivät hyvin, se täytyy myöntää, ja yksi sellainen lyönti tapasi kallooni niin, että arpi siinä tuntuu vielä tänä päivänä. Mutta se on sivuseikka, Minulta oli se ottaa vain hengen, mutta kuninkaalta kruunun ja valtakunnan.
No, niin! Olimme jo viipyneet yön ja päivän Sachsen'issa maan ja vaali-ruhtinaan kontilla, ja kuningas ei ollut ainoastaan hankkinut itsellensä aarteita, vaan olipa lisännyt armeijansakin jo yli kahdenkymmenen tuhannen miehen, kun yht'äkkiä käskettiin liikkeelle. Aluksi me iloitsimme, sillä me luulimme, että nyt pääsemme suoraan Ruotsiin, kotihin, jota emme niin moneen vuoteen olleet nähneet. Mutta siinä toivossa me pian petyimme. Ruotsiin ei mentykään, vaan Puolaan, ja nyt me huomasimme, että kysymys oli vanhoista vihamiehistämme venäläisistä. Pian tulimme kovaan käsikahakkaan heidän kanssansa. Holofzin'in luona, Dnieper'in rannalla seisoi kenraali Menczikov kahdenkymmenen tuhannen venäläisen kranatyörin ja yhdeksän ratsumies rykmentin kanssa estämässä meidän edemmäksi kulkuamme. Ahdistaa heitä, oli melkein mahdotointa, sillä heidän edessänsä oli tulvillaan oleva Vibitsch'in virta ja sen jatkona suuri räme; sivulla oli heillä suojana jylhät metsät. Meidän kenraalimme neuvoivat tuottamaan laivasiltoja ja tekemään pattereita, mutta Kaarle vastasi: "mihinkä niin paljon puuhia?" ja syöksyi rohkeasti raivoisaan virtaan. Luonnollisesti kiirehti henki-vartijat ja koko armeija hänen jälkeensä, sillä ruotsalaiset sanoivat siihen aikaan aina: missä kuningas kaatuu, siellä kaadumme me kaikki. Rintaan saakka vedessä kahlasimme me virran yli ja kävimme raivoisasti vihollisen valleja vastaan. Mutta venäläiset seisoivat kuin seinä ja ajoivat meidät kuusi eri kertaa verisinä takaisin. Vasta seitsemännellä hyökkäyksellä onnistuimme me tunkeutua etu-varustuksiin. Venäläiset pakenivat ja jättivät jälkeensä kahdeksan tuhatta vankia ja kolmekymmentäkuusi kanuunaa saaliiksemme.