"Kaikki on hyvin," sanoi siis vältvääpeli, kun hän tuli ystäväinsä luokse vartia-huoneesen. Herrat istuivat jo kukin paikallansa. "En pelkää enään mitään keskeytystä kertomuksessani, ja sentähden tahdon kertoa nyt loppuun asti pienen taruni 'Demirbasch'ista' — rauta-kallosta — joksi turkkilaiset häntä nimittivät. Erittäin paljoa ei ole enään kertomistakaan."
Me olimme siis kovassa käsi-kahakassa turkkilaisten kanssa, ja kuningas itse torjui kanssamme vihaisten vihollisten rynnäkköä. Raivoisina tunkivat turkkilaiset päällemme niin, että minä jo rupesin pelkäämään kuninkaan henkeä. Minä tartuin häntä suoli-vyöstä kiini ja rukoilin hartaasti häntä menemään kamariinsa, mutta hän ei tahtonut.
"Ei, ei!" sanoi hän, "minä jään tänne ja tahdon katsoa, mitä turkkilaiset aikovat tehdä."
Turkkilaiset ampuivat ankarasti, ja vaikka kuulat lensivät vinkuen, kuin rae-haulit korvissamme, niin en minä saanut kuningasta menemään kamariinsa. Hän tahtoi väkiselläkin kartanolle, jossa useita satoja turkkilaisia ammuskeli kauheasti huonetta vastaan. Toiset olivat jo murtauneet akkunoista sisälle, ja taistelivat ruotsalaisten kanssa salissa ja muissa huoneissa. Kun kuningas huomasi sen, niin ei mikään voinut häntä enään pidättää. Hän kiskoi itsensä väki-vallalla irti käsistäni, mutta minä juoksin perässä ja otin hänen uudestansa kiini. Neljän muun ruotsalaisen avulla vedin minä hänet nyt, huolimatta hänen vastaan-ponnistuksistansa, sisälle ovesta, jonka kohta salpasimme.
Nyt syöksi kuningas saliin, josta taistelun meteli kuului, ja me seurasimme jäljissä, suojellaksemme ja auttaaksemme häntä niin paljon, kuin suinkin mahdollista. Niin pian kuin janitscharit saivat nähdä kuninkaan, huusivat he: "Demirbasch, demirbasch!" ja tunkeusivat raivolla joka puolelta hänen päällensä. Hallitus-neuvos Bender'issä oli nimittäin luvannut kahdeksan kulta-rahaa jok'ainoalle miehelle, joka olisi ollut avullisna kuninkaan kiini-ottamisessa, vaikkapa vain hän olisi ainoastaan koskettanut kuninkaan nuttuun, Se kiihoitti heitä, mutta heille kävi, kuin sääskille, jotka lentelevät valkean ympärillä.
Kaikki kun tuli kuninkaan tielle, hakkasi hän maahan ja se mitä jäi jäljille, joutui meidän käsiimme. Janitscharit keikahtelivat, kuin kärpäiset. Eräs heistä, jonka kuningas oli haavoittanut, nosti vihaisena pistoolinsa aivan liki kuninkaan päätä ja ampui; mutta kaikeksi onneksi ei hän voinut oikein tähdätä ympärillänsä olevan telmeen tähden, ja kuula sentähden raapasi vain vähäisen kuninkaan nenää ja sieppasi kappaleen korva-lehdestä; ja sitten lensi sama kuula kenraali Hård'in käsi-varteen: kenraali taisteli kuninkaan takana. Janitschari sai kostonsa: Kaarle syöksi miekkansa hänen lävitsensä niin, että hän kaatui kuoliaana, kuin salaman lyömänä maahan.
Raivon taistelon perästä onnistui meille karkoittaa turkkilaiset salista. Jättäen kaatuneensa jälkeensä, täytyi heidän paeta akkunain ja ovien kautta. Kohta kun turkkilaiset olivat ulkona, asetti kuningas viisi ja kuusi miestä jokaiseen akkunaan ja sillä tavalla torjuimme me, kourallinen miehiä, kokonaista kahdeksan tuntia pois päältämme koko armeijan turkkilaisia ja tattarilaisia. Sillä ajalla kun me vaihdoimme vihollisten kanssa iskuja ja laukauksia, kulki kuningas huoneesta huoneesen ja kehoitti meitä tekemään lujaa vasta-rintaa. Hän oli hyvällä päällä, ikäänkuin oltaisiin oltu leirissä vain, vaikka turkkilaisilla, Jumal'avita, oli kyllä tosi mielessä. Kuningas kaiveli kaatuneitten lakkareita, otti heidän ampuma-varansa ja antoi meille.
"Mitäpä kuolleet niillä tekevät?" jatkoi hän. "Elävät niitä paremmin tarvitsevat."
Kun me puollustimme itseämme siinä parhaimman voinnin mukaan, niin peuhasivat turkkilaiset toisissa huoneissa ja ryöstivät. Minä huomasin, että se suututti kuningasta, ja ajattelin, ett'ei hän kauvan malttaisi mieltänsä. Oikein kyllä: hän huusi samassa: "meidän pitää ajaa turkkilaiset koko rakennuksesta pois!" Sitten aukasi hän itse salin oven ja hyökkäsi, paljastettu miekka kädessä saliin. Turkkilaiset hämmästyivät niin kovasti hänen äkkinäisestä ilmestymisestänsä, että viskasivat saaliinsa pois ja kiirehtivät ulos, ikäänkuin itse piru olisi ollut heidän perässänsä. Toiset hyppäsivät ulos akkunoista, toiset kätkeytyivät kellarihin. Kuningas käytti hyväksensä heidän hurjaa pelkoansa, ajoi heitä huoneesta huoneesen, ja neljäsosa tunnissa oli koko asunto puhtaana turkkilaisista. Me otimme luonnollisesti osaa siihen kiireiseen ajoon ja luulimme jo kaikki saaneemme ulos, kun huomasimme, että kaksi janitschar'ia oli ryöminyt kuninkaan vuoteen alle. Toinen heistä tapettiin, mutta toiselle antoi kuningas armon, että hän sitä anoi.
"Minä armahdan sinua," sanoi kuningas, "mutta sillä ehdolla, että sinä rehellisesti kerrot hallitus-neuvokselle kaiken sen, mitä täällä olet nähnyt."