I.
Adelbert von Wildström.
Erään suuren pääkaupungin leveimmän, vilkkaimman ja kauneimman kadun varrella oli muitten rakennusten rinnalla eräs komea linna, joka harvoin oli kiinnittämättä ohikulkevien huomiota. Marmorista rakennettu, jaloilla, solakoilla pylväillä ja veistokuvilla koristettu, isoilla suippokaariakkunoilla varustettu, muistutti se Kreikan ihania rakennuksia. Rikas ja upea kreivi von Wildström asui siinä perheineen, vaimonsa ja poikansa Adelbertin kanssa.
Kreivi istui työhuoneessaan taitavasti veistetyn, sievillä koristuksilla kaunistetun mahonkipöydän ääressä ja tarkasteli tutkivin silmin kaksi isoa öljymaalausta, jotka hänelle oli tarjottu ostettavaksi. Hän oli ne pöydälle asettanut sopivaan valoon ja hänen silmänsä tarkistuivat vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tauluun. Hän mutisi itsekseen tajuamattomia sanoja ja näytti epävarmalta kummalleko taululle antaisi etusian.
Siinä vielä epäröivänä tutkiessaan ja verratessaan, kuului nopeita askeleita eteishuoueesta; ovi aukeni ja iloista laulua hyräillen astui nuori kreivi Adelbert kamariin.
"No, isä, näenpä teitä taas entisissä mieliharrastuksissanne!" virkkoi hän naurusuin. "Kuinka paljo rahaa aiottekaan vielä uhrata maalauksiin! Minun täytyy tosiaankin otaksua, että kamarinne ja salinne ovat riittävästi kuvilla varustetut."
Näin sanoen loi hän ivallisen katseen seiniin yltympäri, jotka olivat melkein peitetyt kaikellaisilla maalauksilla komeine kultakehyksineen. Vanha kreivi huomasi katseen ja harmistui.
"Rakas poika", sanoi hän, "näyt yhä vielä unohtavan, että rikkaitten ja mahtavien velvollisuus ei ole ainoastaan suojella taidetta, vaan että se on luettava heille erityiseksi kunniaksi, jos sen tekevät taiteellisella aistilla ja huolella. Mihinkä taiteilia raukat joutuisivatkaan kaiken neronsa kanssa, jolleivät saisi tuoda henkensä luomia kaupaksi? Täytyy kannattaa taidetta, poikani."
"Hyvä, hyvä, isä rakas", virkahti Adelbert, joka ei halunnut kuulla pitkää esitelmää maalaus- ja kuvanveistotaiteesta. "Se teitä tyydyttää ostaa maalauksia, ja minun ei sovi tehdä muistutuksia mieliharrastuksistanne. Ostakaa yhä eteenkinkäsin semmoisia, onhan teillä varoja siihen. Mutta unhottaa en saa asiatani: tässä ovat opettajain ja professorein minulle antamat todistukset. Minua on tunnustettu varttuneeksi yliopistoon. Katsohan näitä."
Jotenkin välinpitämättömästi lykkäsi vanha kreivi paperit syrjään.