Georg oli kaunis nuorukainen. Korkea otsansa, jota tummankellertävät hiukset varjostivat, tummansiniset silmänsä, solakka, korkea vartalonsa tekivät aina miellyttävän vaikutuksen. Mutta vaikka hän oli nuori, oli jo kalvavat huolet vieneet punat hänen poskiltaan ja nuorille kasvoilleen oli surunvoittoinen vakavuus ilmaunut. Lapsuudesta pitäen oli hän saanut puutteen kanssa taistella. Vanhempansa olivat köyhät. Isänsä, taitava taidemaalari, oli jo vuosikausia ollut vuoteen omana ja oli nyt niin huonona, että Georg odotti jo piankin kuoleman tulevan. Äitinsä, kelpo, hurskas nainen, teki työtä yötä päivää hankkiaksensa tarpeellisemmat elintarpeet ja Georg auttoi häntä, käyttäen siihen ne harvat lomahetket, jotka hänelle jäi rasittavilta opinnoiltaan, antamalla yksityisopetusta. Näin oli tämä köyhä perhe kokenut aherrella aina nykyhetkeen asti, jolloin pojan piti mennä yliopistoon.
Ovi aukeni hiljaa ja Georg havahti mietelmistään. Hänen äitinsä astui köyhään suojaan. Varpain hiipi hän kelpo poikansa luo ja laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.
"Oletko kokeesi kestänyt, lapseni?" kuiskasi hän.
Ilon säde välähti Georgin silmistä ja hän nyökähytti päätään myöntyvästi. "Niin, äiti rakas, Jumala on minua auttanut. Sain parhaimman todistuksen."
Taivaallista isää kiittäen, nosti äiti kätensä ylös ja laski ne siunaten poikansa pään päälle. "Olet hyvä, ahkera lapsi", sanoi hän. "Olet lohdutukseni, tukeni tässä kurjuuden laaksossa! Jumala sinua siunatkoon!"
"Georg!" huusi eräs raukea ihmisääni.
Nuorukainen hypähti ylös ja tuli sairaan maalarin vuoteen ääreen. "Haluatteko jotakin, isäni?" kysyi hän leppeästi: "Täällä olen." Hän tarttui ukon laihtuneeseen käteen ja puristi sitä hiljaa.
Vaivalla kääntyi sairas vuoteessaan ja tarkasti hetkisen Georgin kelmeitä, huolestuneita kasvoja. Vihdoin sanoi hän. "Kuulin puhelusi äitisi kanssa. Taivaan palsamin lailla vuodattivat sanasi lohtua sieluuni, ja tunsin itseni onnelliseksi siitä, että väsymätön uutteruutesi on palkittu parhaimmalla menestyksellä. Levollisempana lähenen nyt kuolemaa, tietäessäni että sinusta, poikani, tulee äitisi turva, johon hän saattaa turvautua vastaisina ahdistuksen päivinä. Lue minulle todistuksesi, silmäni ovat himmeät, en saata omin neuvoin lukea."
Georg pakotti kyyneleensä pysähtymään, jotka kuumina ja polttavina nousivat hänelle silmiin. Väräjävällä suulla otti hän paperit taskusta esille ja luki, alussa murtuneella äänellä, pian kuitenkin levollisemmin ja vakaammin niitä kiitoslauseita, joita opettajat olivat hänelle runsain määrin antaneet. Vanhemmat kuuntelivat jännitetyin mielin ja tarkkaavaisina, kunnes Georg oli päättänyt ja paperinsa taas laski kokoon. Äiti syleili häntä vielä kerran, isä, lamautuneitten ja riutuneitten voimiensa takaa, puristi hänen kättään. Suloinen, ilonsekainen hurmaus valtasi heidät, niin että unhottivat surkeat olonsa. Mutta kohtapa tuli taas painava nykyisyys puheeksi.
"Mitä nyt tulee tehdä?" huokaili tuskissaan isä. "Kuinka saatan hankkia tarvittavat varat yliopistovuosien kalliita kustannuksia varten?"