Arvaamattomasta onnesta hyvillään laskeusi vaimo miehensä vuoteen viereen ja itki. Kauvalle aikaa hän ei ollut kuin huolta ja katkerinta surua tuntenut; nyt hän vuodatti kyyneleitä puhtaimmasta ihastuksesta. Nythän kaikki oli hyvä. Nyt saatti Georg jatkaa lukujaan; nyt kyettiin sairaalle miehelle hankkimaan monta pientä mukavuutta; nyt tulisi hän varmaan pian, aivan pian taas terveeksi, ja alakuloisuuden pitkä yö haihtui sen iloauringon säteistä, joka virvoittavana ja autuaaksi tehden nousi tuon huolestuneen, köyhän perheen taivaalle.
"Kiittäkäämme Jumalaa hänen armostaan!" sanoi äiti, kun ensimmäinen innostus onnellisesta tapahtumasta oli hiljennyt. "Kiittäkäämme Isää, joka kuuli rukoukseni ja avun lähetti, kun lyhytnäköinen, inhimillinen silmä ei enää toivon kipinää nähnyt. Kiittäkäämme häntä sydämmemme syvyydestä!"
Ja sairas maalaaja pani kätensä ristiin, Georg laskeutui polvilleen vuoteen viereen äitinsä rinnalle, ja kaikki kolme loi silmänsä ylös korkeuteen syvimmässä kiitollisuudessa ja lauloivat maailmojen herralle ylistyslaulua riemuitsevin sydämmin. Äänetöinnä polvistuivat he, äänetöinnä rukoilivat he. Mutta taivaallinen isä katsoi syvälle heidän sydämmiinsä ja kuuli ylistyslaulun, ja hänen säteilevä maailman silmänsä lepäsi isällisenä ja rakkaana lastensa, hänen luomien kiitollisten olentojen ylitse.
III.
Maalaajan kuolema.
Kolme päivää sen perästä, kun tuo onnellinen kuvakauppa oli tapahtunut, levitti ja murheen enkeli mustat siipensä onnettoman maalaajaperheen yli. Oli yö. Ahdasta, köyhää huonetta vaan heikosti valaisi roihuvan tuohuksen surullinen välkkynä. Raskaasti hengittäen makasi isä vuoteessaan, vieressä polvistuivat huolellinen vaimo ja onneton Georg. He itkivät katkeraan, sillä eivät salanneet toisiltaan, että pitkällinen eronhetki oli tullut. Maalaajan valoon pyrkivä sielu taisteli voimakkaasti vapautuakseen ruumiillisesta, kuolemasta verhostaan. Sairaan riutunut käsi kostui lohduttoman vaimon kuumista kyynelistä. Wald mutisi hiljaa äänettömän rukouksen.
Äkkiä kääntyi hän rakkaittensa puoleen ja puhui ihmeellisen voimakkaalla äänellä. "Elkää itkekö, sillä minä olen näkevä Herran!"
Äiti ja poika vavahtivat ja salasivat kyyneleensä, jotka vielä yhä kostuttivat heidän kasvojaan. Huoneessa oli hyvin rauhallista ja hiljaa. Polvistuneet huolissaan kuuntelivat kuolevan vanhuksen hengenvetoja. Hän makasi siinä silmät ummessa, kalpeana, liikkumatonna. Ainoastaan rintansa hiljainen nousu ja lasku ilmaisi, että elävä henki asui vielä ruumiillisessa kuoressaan. Hyvinkin puoli tuntia makasi hän näin. Sitten loi hän silmänsä auki, katsoi rakkaalla silmäyksellä Georgiin ja sanoi leppeästi: "Georg, elä jätä äitiäsi ja muista kuinka suuresti sinun kohtalosi häntä huolettaa."
Georg kohotti silmät ja kädet taivasta kohti hiljaiseen lupaukseen.
Hänen isänsä ymmärsi eleitten mykkää kieltä ja hymyili rauhoitettuna.
Kääntyi vaimonsa puoleen ja likisti viime voimillaan kuumeen polttamaa
kättään.
"Kiitän sinua, Johanna", sanoi hän, puhtaimman rakkauden säteen loistaessa hänen silmistään; "kiitän sinua uskollisuudestasi, huolenpidostasi, uhraavaisesta, loppumattomasta hyvyydestäsi. Olit minulle aina hellä puoliso ja Jumala on sinun siitä palkitseva. Elä itke minun tähteni ja pidä huolet kaukana sielustasi. Muistele minua siinä autuaallisessa toivossa, että kerran tapaamme toinen toisemme siellä, jossa ei koskaan erota enää. Jumala sinua siunatkoon, sinä hyvä, rakastettu, kelpo vaimo."