Ponnistuksistaan uuvuksissa ummisti hän silmänsä uudelleen ja rukoili hiljaa. Muutama minuutti kului. Viime kerran loi hän katseensa ylös ja huusi kovalla äänellä: "Herra, sinä olet huutanut, minä tulen." Sitten murtui hänen silmänsä, ja hän oli kuollut.
Tuskan huuto pääsi orvoksi jääneiden suusta, ja puistuttavasti itkien vaipui äiti mielenliikutuksesta vapisevan Georgin syliin. Kauvan syleilivät he toisiaan ja saivatkin runsaista kyyneleistä surulleen lievitystä. Lempeällä pakolla vei Georg vihdoin äitinsä istumaan ja pyysi häntä hetken lepoa nauttimaan. Hän lohdutti häntä lempein, hellin sanoin, pyyhki kyyneleet hänen silmistään eikä jättänyt häntä, ennenkuin äiti oli väsyneet silmänsä levolliseen uneen ummistanut. Sitten meni hän huoneeseen takaisin, istuutui autuaallisen isänsä hengettömän ruumiin viereen, eikä enää pidättänyt tuskan tunteitaan, jotka olivat hänen rintansa särkeä. Isän yli kallistuneena, itki ja valitti hän hiljaa ja rukoili Jumalalta lohdutusta ja apua siinä kovassa surussa, joka oli häntä ja äitiä kohdannut.
IV.
Georg napisee.
Useita viikkoja kului. Isän kuolevat jäännökset olivat jo aikoja sitten maahan kätketyt, ja jälkeen jääneiden äänekäs huoli oli muuttunut hiljaiseksi, nöyräksi surumielisyydeksi, rauhalliseksi, hurskaaksi murheeksi. He saattoivat jälleen ajatella vastaisuutta ja miten tästä puoleen oli meneteltävä.
Georg istui eräänä aamuna alakuloisena pöydän ääressä, miettiväinen pää kätten varassa, ja katseli pienistä akkunaruuduista avaraan mailmaan. Kaikki sykähti, kaikki eli, kaikki kukoisti. Linnut lauloivat oksilla, perhoset liitelivät kukasta kukkaan, mutta Georg ei huomannut luonnon vireää tointa; hän ei tarkastellut lintusia, perhosia, kuoriaisia, kukkasia ja niiden kukoistusta, hän ajatteli kohtaloansa ja tuijotti tyhjin silmin siniseen avaruuteen. Moni tuskallinen huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja vähä väliä pudisti hän hyvin surullisena ja alakuloisena murheellista päätään. Äiti, joka oli hiljaa astunut sisään, herätti hänet mietelmistään ja laski hiljaa kätensä hänen olalleen.
"Oletko alakuloinen, Georg rakas?" kysyi hän äidin sydämmellisellä hellyydellä.
"Olen yhtaikaa mureissani ja suutuksissani, äiti", vastasi nuorukainen. "Ajattelin juuri sitä, kuinka ihmeellisesti onnen lahjat on ihmisten kesken jaettu. Kurjat, typeränsekaiset ihmiset, jotka ovat tunnottomat ja tyhjät yhtaikaa, häijyt miehet, joutavat naiset, kevytmieliset nuorukaiset elävät ylellisesti rikkaudessa, mutta parhaimmat ja jaloimmat häälyvät taistelemaan köyhyyden, puutteen ja nöyrtymisen kanssa. Luokaa silmäys rikkaitten palatseihin! Kuinka harvoin nuo äveriäät ansaitsevatkaan noita Jumalan lahjoja, kuinka harvoin käyttävät he niitä Jumalalle otollisiin tarkoituksiin! Rikas aina vaan rientää nautinnosta nautintoon, huveista huveihin! Useasti hän silmänräpäyksessä tuhlaa hyödyttömästi tuhansia markkoja, jotka kenties olisivat saattaneet onnellisiksi tehdä kymmenen perhettä kaikeksi iäksi. Hän työntää nöyrää, apua pyytävää köyhää luotaan, hän nauraa kurjuutta, pilkkaa niitten ponnistuksia ja taisteluja, jotka, vaikka ovat syntyneet suuremmassa köyhyydessä ja varattomuudessa, korkeammalle pyrkivät. Sano minulle, äiti, mitä hyvää rikas on tehnyt saadakseen seisoa niin korkealla yli ihmiskunnan joukon? Onko Jumala antanut hänelle onnenlahjoja, jotta hän tyydyttäisi himojaan, tahi antoiko hän ne hänelle sitä varten, että hän puolestaan jakelisi siunaustaan niille, joilta niitä puuttuu?
"Ja luokaa sitten silmäys köyhien majoihin. Katsokaa heidän kurjuuttaan, heidän turhia ponnistuksiaan, kohotakseen kurjasta, surkuteltavasta tilastaan. Katsokaa, kuinka nerokkaat sortuvat, kuinka kyvykkäämmät nääntyvät. kuinka jaloimmat, ylevimmät menehtyvät, ainoastaan siitä syystä, että heiltä puuttuu tuo kurja, kuollut metalli, minkä toinen ihminen toisen vahingoksi maan syvyydestä kaivaa. Minkätähden ei taivas suo hyvyyttään niille, jotka sen ansaitsevat, minkätähden aina vaan sellaisille, jotka eivät arvaa, eivät osaa sitä oikein käyttää? Sanokaa minulla tuo, äiti."
Äiti parka katsoa tuijotti kummissaan poikaansa ja hiljainen surun ilme synkistytti hänen otsaansa.