"Herjaat Jumalaa, Georg", sanoi hän, tarttuen hänen käteensä, jota kiivaasti puristi. "Kuinka minua huolestutat sanoillasi! Puhu, kuinka tuli sydämmeesi tuo polttava katkeruus, joka niin kiivaissa, niin pahoissa mietteissä ilmenee. Sinua on kohdannut jotakin tuskallista! En tunne sinua enää! Sinä, joka olet muutoin niin sävysä, niin lempeä, niin tyytyvä Jumalan viisaaseen sallimukseen, sinä, Georg, parjaat lähimmäisiäsi ja napiset Jumalan tutkimatonta viisautta vastaan? Oi, rakas poikani, tunnusta erehdyksesi, kadu sitä ja rukoile Jumalaa, että hän epäilyksesi hänen hyvyyteensä ja vanhurskauteensa anteeksi antaisi!"
Georg käänsi kasvonsa poispäin ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Äiti näki kyllä liiankin hyvin, että häntä ehkä joku raskas suru mahtoi painaa, eikä rauhoittunut, ennenkuin hän hänelle koko sydämmensä oli avannut. Hellällä osanotolla kuunteli äiti poikansa puhetta.
"Äiti", sanoi nuorukainen, "tiedät, mikä vähäinen summa rahoistamme on enää jälellä, maksettuamme kaikki laskut ja maksut, jotka isän pitkällinen sairaus ja kuolema sai aikaan. Se ei riitä, ei edes puoleksi, lukuvuoteni menoja korvaamaan, ja nyt, seisoessani yliopiston kynnyksellä, kun viisauden ovet minulle avautuvat, joiden perille pääsemiseksi olen pitkät vuodet vaivalla ponnistellut ja taistellut, — nyt tie minulta salvataan puutteen, köyhyyden takia, ja kaikki vaivannäköni on ollut turhaa. Menin koulun rehtorin puheelle, näytin hänelle todistukseni, selitin hänelle ahdistetun ja huolellisen tilani, pyysin häneltä vähäistä apua, stipendiota, jatkaakseni lukujani, enkä saavuttanut muuta, kuin kylmän kiellon. Kaikki stipendiot ovat jo jaetut, sanoi hän. Koska et voi omilla varoillasi lukea, niin saatathan kernaammin käsityötä tahi muutoin jotakin ammattia oppia. Lukevia on muuten liiankin paljon, ja valtio ei lopulta saata pitää huolta kaikista yliopistoon pyrkivistä. Turhaan huomautin hyvistä todistuksistani, joitten nojalla minulle kyllä olisi sopinut apua antaa. — Niitä tuskin katseltiinkaan, ja ilman lohdutusta, ilman toivoa piti minun palata kotiin. Elä sen vuoksi tuon enempää kummeksu, äiti rakas, jos luon vertailevan silmäyksen rikkauden sulouteen ja köyhyyden kurjaan tilaan, ja joskin sellaisesta vertauksesta karvaaksi tuleekin mieleni. Mitä minun nyt on yrittäminen? Mitä tehdä? Mitä toimia? Uudestaan ja yhä uudestaan tulevat nuo kysymykset eteeni ja turhaan koen minä tuumia ja miettiä niille vastausta."
"Usko sinä tiesi ja sydämmesi huolet uskollisen Isän huomaan, joka koko maanpiirin ohjaa", vastasi lauhkeasti äiti, huolellisen poikansa lohduttomaan kertomukseen. "Jumala osaa auttaa, kun heikko ihmissydän ei enää mitään keinoa näe. Jos se on hänen tahtonsa, on hän toiveesi täyttäjä; jollei, niin elä valita ja anna itsesi luottamuksella hänen armolliseen johtoonsa. Kunnon, rehellinen käsityöläinen on Jumalan silmissä saman arvoinen kuin oppinein viisas, ja sinä et tule hiuskarvaakaan huonommaksi, jos kynän asemesta höylää tahi vasaraa käytät. Ole rauhassa, rakas Georg, ja suo minulle pari päivää mietintö-aikaa. Kenties löydän keinot ja neuvot toiveittesi täyttämiseksi, huolimatta kaikista esteistä, ja, jollen niitä löydä, niin koetan kumminkin koko rakkauteni tarmolla saada sinua tyytymään osaasi."
Hän puhui vielä kauvan ja paljon ja osasi pian poikansa synkistynyttä otsaa kirkastaa ja hänen mieltänsä iloisemmaksi saattaa. Ystävällisesti nousi hän ylös, ojensi äidilleen kättään ja sanoi liikutettuna: "Jota Jumala rakastaa, sille antaa hän hellän, ymmärtäväisen, hurskaan äidin. En koskaan tahdo häntä vastaan napista!"
Hän haki keppinsä ja hattunsa ja meni ulos, täydellisesti viihdyttääkseen mielensä myrskyt. Erään metsän siimekkäässä varjossa kulki hän ja mietti rikkautta ja köyhyyttä. Hän unohti pian surulliset ajatuksensa, jotka painoivat hänen mieltään, ja kuunteli pian mielihyvällä satakielen helkyntää ja mustarastaan huiluntapaisia ääniä; häntä huvitti nähdä keveästi liiteleviä perhosia, jotka jalokivien lailla ilmassa leijailivat, arkoja metsäkauriita, jotka tien poikki loikkivat, komeaa hirveä, joka pensaikosta yksinäistä vaeltajaa katseli. Taivas kohosi niin sinisenä hänen päänsä yli, aurinko loisti niin kultaisena ja loi niin ihania valon heijastuksia korkearunkoisten puitten viheriöitten lehvien lomitse, ilma lehahti hyviä höysteitä ja tuoksua; — Georg tunsi mielensä ihmeellisesti rauhoittuneeksi, ei koskaan vielä ollut Jumalan suuruus ja pyhyys niin elävästi hänen sieluansa täyttänyt, kun juuri nyt, jolloin luonnon ihmeellinen kauneus lievittävänä ja sieluansa parantavana häntä ympäröi. Kaikki katkeruus katosi hänen sielustaan, ja täynnä luottamusta katsoi hän taas salaperäistä tulevaisuutta kohti. Vasta kun ilta oli tulossa, ja aurinko loi vinoja säteitään puitten oksien ja lehvien lomitse, kun varjot kasvoivat jättiläismuotoisiksi, vasta silloin ohjasi Georg askeleensa hiljaista kotiaan kohti.
V.
Apu hädässä.
Iltahämärässä kun Georg jälleen tuli kotia ja ennenkuin tuvassa oli lamppua sytytetty, huusi hän raittiilla, iloisella äänellä äitiä.
Rouva Wald, joka istui akkunakomeron piilossa, tuli esiin ja sulki poikansa syliinsä.