"Onpa hupaista, että taas olet koteutunut", sanoi hän. "Minulla on hyvä uutinen kerrottamana sinulle."
"Ja minulla samoin sinulle, äiti", huusi Georg.
"No, sehän on oivallista", sanoi äiti. "Vaan malta, sytytän ensin lampun, niin jutellaan sitte."
Hän viritti tulta, asetti lampun kuntoon, pani sen pöydälle ja istuutui
Georgin viereen.
"No", sanoi äiti. "Nyt saatamme rauhassa puhua; kerro.
"Niin, äitiseni", alotti Georg, "olen miettinyt kävelymatkallani, kuinka kaikellaisista esteistä huolimatta saatan tarkoitukseni perille päästä ja lähteä yliopistoon, sinulle kuitenkaan vaivaksi jäämättä. Hevosta en kaipaa, menen sinne jalkasin, vuokraan yliskammarin asunnokseni ja ryhdyn opetuksella ansaitsemaan ruokani ja elantoni. Sata taalaria on meillä vielä jälellä. Kahdeksankymmentä taalaria pidät sinä varallesi, minä otan kaksikymmentä mukaan. Ne riittävät toimeentulooni. Joskin vaivalla tulen aikaan, jollei paremmin käy, en siitä sen enempää huoli. Nauttiessani leipäpalaani ja juodessani vettä lasistani, höystän laihaa ruokaa henkisemmällä ravinnolla ja aterioidessani ryhdyn vanhan runokuninkaan Homeeron ihaniin runoihin käsiksi. Siinä unhotan kaikki puutteet ja saatan hyvinkin luulotella itseäni nauttivani nektaria ja ambroosiaa. Oli miten oli, päätökseni olen tehnyt ja olen sen täyttävä; saattepa nähdä, paremmin on käyvä kuin luulettekaan. Ainoa huoleni on suru teidän tähtenne."
"Oi, elä pelkää minun tähteni, rakas poika", vastasi rouva Wald hyvillään. "Niin kauan kun Jumala minulle terveyttä suopi, ei minulta tarpeellisinta puutu. Osaan kutoa sukkaa ja neuloa, eikä minulta ole koskaan työtä puuttunut. Mutta kuule nyt; minun uutiseni ovat kuitenkin paremmat kuin sinun, ja olet siitä hyvilläsi yhtä hyvin kuin minä.
"Tuskin olit sinä lähtenyt, kuin ovikello soi, ja muuan kookas ja komea herrasmies, kirjava tähdistönauha napinlävessä, tuli sisään. Tunsin hänet paikalla. Se oli salaneuvos Wedel näet, jonka rouvalle ja tyttärelle jo olen paljon ompeluksia valmistellut. Ymmärräthän, etten vähin kummastellut tuota ylhäistä käyntiä, ja että kävin hyvin uteliaaksi. Herra salaneuvos tervehti minua, katseli vähän hämillään ympärilleen ja kysyi vihdoin asuiko täällä maalaaja Wald. Hänen kysymyksensä nosti kyyneleet silmiini, ja tuskin jäi minulle riittävästi mielenrauhaa kertoakseni hänelle isän kuolemasta. Tuo arvoisa herra kuunteli minua hyvin tarkkaavasti ja myötätuntoisesti, eikä lainkaan huolinut salata silminnähtävää mielenkuohuaan. Rohkaisin itseni ja sain luottamusta häneen. Kun hänelle olin kaikki kertonut, pudisti hän hitaasti päätään ja jäi vähäksi aikaa miettiväiseksi ja hiljaa. Hän näytti minua jo aivan unohtuneen ja mutisi puoliääneen: 'Jumalani, kuinka ihmeelliset ovat sallimuksesi! Juuri nyt, kun onnellisempi aika hänelle olisi koittanut, kuoli hän pois, ja voittavat laakerinsa muuttuivat sypressiksi.' Ja jälleen minuun päin kääntyen kertoi hän minulle, että isän taulua, tuota metsämaisemaa, oli hyvin kauniina pidetty, vieläpä että yksin kuningas, siitä kuultuaan ja sen nähtyään, oli käskettänyt hänet luokseen, uskoakseen isälle erään tärkeän maalaustyön. 'Tulenpa liian myöhään', lisäsi hän siihen, 'valmistamaan kunnon taiteilijalla vähäistä iloa, mutta kenties saatan jossakin muussa asiassa olla teille avuksi.' Hän sanoi nuo sanat niin kohteliaasti ja ystävällisesti, että empimättä puhuin hänelle huoleni sinusta. Näytin hänelle todistuksesi, kerroin hänelle turhasta käynnistäsi rehtorin puheella. Oi, Georg, olisitpa nähnyt kuinka tyytyväisenä hän nyökähytti päätään luettuaan todistuksesi! — 'Täällä pitää ja täytyy jotakin tehdä', sanoi hän. 'Olkaa aivan huoleti ja luottakaa minuun. Huomenna jo saatte tietoja.' Hän ei välittänyt kiitoksistani, heitti todistuksesi siihen ja hyvästeli. Puoli tuntia sen jälkeen tuli eräs palvelija, antoi minulle pienen käärön ja — luehan itse."
Rouva Wald pani muutamia paperia pöydälle, ja Georg, niitä hätäisesti silmäiltyään, luki ihastuksissaan, että hänelle suotiin viisikymmentä taalaria vuotuista apurahaa. Ikihyvillään hypähti hän ylös ja kavahti äidin kaulaan.
"Niin, sellaisella apurahalla saattaa opintojaan alottaa!" huudahti hän. "Nyt on hätä kaukana ja elän kerrassaan herroiksi! Äiti, uskonpa, että Jumalan siunaus lepää näkyväisesti pääsi ylitse. Aina, kun hätä on ylimmillään, antaa taivas sinulle keinot sen häätämiseksi."