"Pysy hurskaana, ahkerana ja rehellisenä, Georg", vastasi rouva Wald, "silloin on Jumalan apu sinua aina lähellä oleva."
Yöhön asti juttelivat äiti ja poika ja iloitsivat odottamattomasta, runsaasta avusta.
VI.
Pastori Friedrich.
Aamuhämärässä kulki rivakkain askelin eräs nuori mies pääkaupungin portista ja suuntasi kulkunsa kymmenen peninkulman päässä olevaan yliopistokaupunkiin. Raitis tuuli puhalti häntä vastaan ja punasi hänen yönvalvonnasta ja liikaluvuista kalpeaksi käyneitä poskiaan. Silmäripsensä olivat vielä kosteat vuodatetuista kyynelistä, joita ero rakkaasta äidistä oli pusertanut. Tunnemmehan jo tuon nuorukaisen; se oli Georg Wald.
Keveä reppu selässä, tukeva tammisauva kädessä, kiiruhti hän määräpaikkaansa kohti. Eräälle kukkulalle, josta synnyinkaupunkinsa eteni hänen allensa koko laajuudessaan, jäi hän seisomaan ja loi silmänsä edessään laajenevien huonekatoksien yli.
"Jää hyvästi, äiti!" kuiskasi hän hiljaa. "Kohta kai taas tapaamme toisemme!"
Vielä loi hän silmäyksen nousevan auringon hehkussa välkkyvän kaupungin yli, sitten kääntyi hän reippaasti ja kiiruhti edemmäksi, pyyhkien kyyneleen silmänurkasta. Nouseva aurinko, leivon iloinen laulu, ihanat maisemat, jotka vaihtelevina levisivät hänen eteensä, ilahuttivat pian hänen mieltään. Vapaana liiti katseensa yltympäri, ja salatun tulevaisuuden suloiset kuvat pitivät mielikuvituksen vireillä. Kun ilta läheni, oli hän jo lähes seitsemän penikulmaa kävellyt ja läheni pientä kylää, jonka punaiset huonekatot rauhallisina ja puoleensa vetävinä puutarhojen ja pensastojen lomitse pilkistivät.
"Tuolla tahdon olla yötä", puhui hän itsekseen, hymyilevänä ja mieltyneenä kylää tarkastaen. "Siellä olen yötä. Kenties löytyy joku säälivä sielu, joka korjaa minut, antaa ruokaa ja majaa Jumalan ja rakkaan Vapahtajan nimen tähden."
Ja pirteämmin askelin kiiruhti hän yhä eteenpäin. Äkkiä näkyviin uloneva metsikkö otti hänet varjosaan suojaansa. Metsän viileys ja raittius, puitten hiljainen kohina, pikku lintusten viserrykset, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle, vieläpä erinäiset auringon säteet, jotka välkkyen tien poikki loistivat, vaivuttivat häntä miellyttävään uinailutunnelmaan. Ja näin tässä mielentilassa kulkiessaan ei hän pitänyt vaaria tiestä ja monista kapeista poluista, jotka risteilivät joka suunnalle metsikköön, ja, ennenkuin hairauksensa huomasi, oli hän eksynyt suoralta kylään vievältä tieltä ja eteni siitä yhä loitomma, kun olisi päin vastoin pitänyt lähetä sitä. Eräs syvälle painunut puun oksa repi häneltä keveän myssyn päästä ja herätti hänet uinailusta, niin että hän katsahti ylös.