"Kas, mihinkä olen joutunut!" huudahti hän hieman harmistuneena älyttömyydestään. "Luulenpa, ettei pikku kylästäni ole enää rahtuakaan näkyvissä."
Hän katsoi ympärilleen ja kapusi muutamaan puuhun; hänen silmänsä eivät huomanneet muuta, kuin loppumattoman, viheriän lehtipeitteen, ja siellä täällä jonkun ikivanhan metsävanhuksen yksinäisen latvan, joka nuorempien toveriensa rinnalla korkealle kohosi.
Päätään pudistaen laskeusi Georg taas alas puusta ja sanoi puoliääneen: "Ei minulla ole nyt muu neuvona, kuin hakea yösiani pehmeällä sammalvuoteella jonkun vanhan tammi- tahi pyökkipuun humisevien lehvien ja oksien alla. Väsynyt olen, tieltä olen eksynyt, aurinko on jo mennyt mailleen, puolen tunnin perästä on jo yö ehtinyt — haen täältä jostain miellyttävän paikan."
Heti katseli hän ympärilleen ja huomasi erään suunnattoman suuren plataanipuun, jonka laajalle levinneet, lehtevät ja isot oksat suojaavan katoksen muodostivat. Hän läheni sitä, löysi sen varjossa pehmeää sammalta, lyhyttä, tiheää ja hienoa ruohoa, ja heittäytyi miettimättä alas rungon juureen. Reppunsa pani hän päänalukseksi, peittoa hän ei kaivannut tuossa lauhassa ilmassa, joka hyviä lemuja täynnä ja lämpöisenä hiljaa humisutti lehviä.
"Jaakobin päänalus, kun hän näki unta tikapuista, oli kuitenkin kovempi kuin minun", sanoi hän puoliääneen. "Jos patriarkka saattoi nukkua nurmikivellä, niin saatan minäkin silmäni ummistaa reppuni päällä, jollei rakas Jumala minulle niin autuaita unia lähetäkään, kuin hurskaalle suosikilleen."
Ja yhä kuunnellen lintujen laulua ja entisiin unelmiinsa vaipuen, oli hän pian unohtanut pienen kylän ja harhaan menonsa.
Mutta arvaamatta kuului reippaita askeleita, jotka sai häntä hereille. Hän kohosi sammalvuoteeltaan, katseli ympärilleen, ja tuijotti hämärään, joka nyt yhä synkempänä ja varjosampana metsää verhosi, josta mustiin puettu mies suoraan hänen leposijaansa läheni. Hän kavahti seisoalleen ja odotti vierasta. Tämä huomasi hänet, pysähtyi hänen viereensä ja katsoi häntä hymysuin.
"Aiot viettää yösi taivasalla?" kysyi hän Georgilta.
"En oikeastaan aikonut", vastasi Georg naurahtaen, kuten uusi ystävänsä, "mutta minun täytyy. Sattumoilta olen tähän metsään joutunut, ja turhaan olen katsellut ja taivaalle pyrkiviin puihin kavunnut, löytääkseni tämän metsän synkästä perukasta vievän polun."
"Ja mikä on oikeastaan matkasi määrä?" kysyi vieras.