"Lähinnä eräs ystävällisen näköinen pieni kylä, joka hyvin herttaisena ja viehättävänä hedelmäpuitten ja tarhojen lomitse piiloutui. Siellä aioin yöni viettää ja aamulla varhain taas matkasauvaani tarttua, saapuakseni H:n yliopistokaupunkiin; sillä tämä on matkani viime määrä."
"Olet siis ylioppilas?" kysyi vieras.
"En vielä", kuului vastaus, "mutta siksi tulemaisillani."
"No sitten, käy minun seuraani", pyysi vieras. "Olen sen pikku kylän sielunpaimen, joka näytti sinusta niin miellyttävältä, ja olempa hyvilläni, jos tahdot levätä yön majani suojassa. Tule! Olemme tuskin puolen tunnin matkan päässä kylästä, eikä olekaan sinne pitkä matka."
Georg hyväksyi kursastelematta ystävällistä kutsua. Hän heitti reppunsa taas selkään, otti tukevan tammisauvansa käteen ja seurasi rivakkain askelin ystävällistä isäntäänsä, joka, millekään polulle rupeamatta, suoraan metsän halki kulki.
Oli jo pimeä, kun vaeltajat, pensaikosta ulos astuen, leveää ruohopolkua seurasivat, joka kohtisuoraan kylään päin johti. Valot tuikkivat sieltä päin, ja kuului jo yön hiljaisuudessa valppaitten koirien haukunta, jotka jo olivat vainuneet lähestyviä miehiä. —
"Kohta olemme perille", sanoi pastori Friedrich, kiiruhtaen lähemmä
Georgia ja tarjoten hänelle käsivartensa tukeeksi.
Samassa Georgin jalka koski johonkin kalisevaan esineeseen hänen tiellään ja pastori huusi. "Seis! sinulta on tietenkin jotain pudonnut!"
Georg kumartui ja nosti maasta raskaan kukkaron, joka näytti olevan täynnä kultarahoja.
Arvaamatta juolahti tuo ajatus hänen mieleensä: "Jospa pastorin jättäisit siihen uskoon, että löydetty kukkaro onkin omasi? — sinä ja äitisi olisitte ainiaaksi autetut." Mutta seuraavassa silmännäpäyksessä karkoitti hän tuon ajatuksen kauas luotaan, pisti kukkaron levollisena reppuunsa ja seurasi edellä kulkevaa reipasta pastoria hyvällä mielin.