TOINEN LUKU
Pablo ja Mariquita.
Kauheasti oli myrsky yöllä raivonnut, riehuen yhä uudistuvin voimin maalla ja merellä, tuottaen tuhoa, missä ikinä kulki.
Mutta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se jälleen katosi, ja kultaisena kohosi päivänkehrä merestä. Ei pilven hattaraakaan näkynyt taivaan sinessä, ei tuulen värettä tuntunut ilmassa. Hitaasti ratsastivat don Antonio d'Irala ja hänen tilanhoitajansa pitkin matalaa merenrantahietikkoa. Eräs vaquero [= paimen] seurasi heitä kauempana. Meri lepäsi aamuauringossa tyynenä, loistavana, niin rauhallisena, kuin se ei koskaan myrskyn myllertämänä olisi hävittävällä voimalla kuohunut vasten äyräitään. Ja kuitenkin osoittivat revityt rannat, kauas maalle viskautuneet veneet, taittuneet tai juuriltaan tempautuneet puut ja kalastajamökkien rauniot sitä hirvittävää vimmaa, millä myrsky ja aallokko yön kuluessa olivat maalla raivonneet. "Täällä näyttää surullisemmalta, kuin luulinkaan", sanoi nuori haciendro [maatilanomistaja], jonka jalopiirteisistä, vakavista kasvoista kuvastui vilpitön sääli.
"Niin, señor, myrsky on riehunut aika tavalla."
"Onneksi ei ainakaan tähän asti ole tietääkseni ihmishenkiä menetetty."
He pysähtyivät paikalle, jossa oli ennen ollut joitakin majoja; nyt kohosivat vain suuret tulisijat raunioista, seinät olivat hajallaan siellä täällä.
Jonkin matkan päässä seisoi muutamia ihmisiä yhdessä ryhmässä; he katselivat merelle.
Kun he näkivät don Antonion, joka ratsasti heidän luokseen, nostivat he tervehdykseksi leveälierisiä hattujaan. Yksi heistä oli valkoihoinen, toiset kolme maan värillisiä alkuasukkaita.
"Kauhea yö, Miguel", sanoi kartanonomistaja valkoihoiselle, joka oli kookas, noin neljänkymmenen ikäinen mies. "Onko kukaan teistä täällä vahingoittunut?"