"On surullista, että minun pakolaisena täytyy lähteä ihanasta kotimaastani, mutta jos taivas sallii, palaan vielä takaisin."
"Jumala sen suokoon", huokasi hänen vaimonsa.
"Joutukaa, pojat!" huusi don Diego neekereille, "satuloikaa muulit, me lähdemme matkaan."
Hetkisen kuluttua olivat kaikki lähtövalmiina. Señora istui muulin selässä lapsi sylissään, hänen rinnallaan ratsasti intiaaninainen ruskea poika edessään, don Diego ja peonit ratsastivat heidän jäljessään, ja viimeisinä tulivat neekerit ja kuormajuhdat.
Joukko eteni nopeasti ja ylängölle saavuttuaan suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.
Hiljaisuus vallitsi taas metsässä, joka lyhyeksi aikaa oli suonut pakolaisille suojapaikan.
Maassa riehui kansalaissota, vihamieliset puolueet taistelivat raivokkaasti keskenään; ja veljessodan julmuutta kärjisti vielä rotuviha, joka kiihoitti taistelevia. Don Diego Pinol pakeni perheineen pelastaakseen henkensä.
Muutamia tunteja myöhemmin saapui paikalle, jossa don Diego seuralaisineen oli levännyt, parvi hurjannäköisiä miehiä.
"Totta tosiaan", huudahti joukon johtaja tutkien paikkaa; "Matteo oli oikeassa: tässä he ovat levähtäneet. Petturi on päässyt pakoon. Me olemme menettäneet hinnan, joka oli luvattu hänen päästään. Mutta nuotion pohja hehkuu vielä, he eivät voi olla kaukana. Adelante companeros! Eteenpäin! Seuratkaa jälkiä. Ehkä saavutamme heidät vielä."
Sen enempää pysähtymättä lähti koko joukko hurjaa vauhtia seuraamaan niiden jälkiä, joita he ajoivat takaa.