Yht'äkkiä kuului hiljainen sihinä, kuin säikytetyn käärmeen, Tenanga heittäytyi maahan, Pablo hänen jälkeensä. Hän näki mayan makaavan edessään kuin hämärän varjon. Hitaasti tämä kohotti päätään, tähysti kiihkeästi ja viittasi sitten Pablon luokseen. Varovasti hän ryömi sinne. Tenanga osoitti sormellaan, ja pienestä pensaikon aukosta Pablo näki intiaanin, joka pyssy kädessä verkalleen liikkui edelleen maaperää tarkastellen.
"Zapoteki", kuiskasi metsästäjä. — "Jos hän kulkee pitemmältä tuohon suuntaan, hän tapaa meidän jälkemme. Jää tähän, kuningasten jälkeläinen. Jollen palaa, niin mene järvelle ja yhä edelleen länteen päin, ja näkymättömät olkoot kanssasi."
"Mitä aiot tehdä?"
"Minun täytyy hävittää jälkemme."
Tenanga jätti pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja oli samassa kadonnut.
Pablo, luodikko vieressään, machete kädessä, makasi liikahtamatta, silmät suunnattuina zapotekiin, joka verkalleen, katse maahan luotuna, astui eteenpäin. Tenanga oli oikeassa: jos mies, joka metsänjyleikössä ikäänkuin varjo liikkui edelleen, pysyi ottamassaan suunnassa, täytyi hänen kulkea heidän jälkiensä poikki.
Tenangasta ei näkynyt merkkiäkään. Pablon mielenjännitys yhä kiihtyi.
Yhä vielä mies käveli hitaasti edelleen.
Nyt hän pysähtyi ja näytti kuuntelevan.
Puuman tavoin harppasi Tenanga zeiba-puun takaa, machete välähti hänen kädessään, ja zapoteki vaipui maahan äännähtämättä, kuin salaman lyömänä. Tämä tapahtui niin nopeasti, niin varjomaisesti, niin äänettömästi Pablon silmien edessä; niin äkisti hävisi tuolla ihmiselämä. Nuorukaista kammotti.