"Minä en tapa haavoittuneita."
Korkeain kaislikkojen ja bamburuokojen välitse liukuen he lähestyivät puron suuta.
"Onko meidän järvelle tullessa varottava hyökkäystä?"
"En luule; maa on rannalla suoperäistä, ja Huntohin miehet ovat hajallaan. Vaaraksi voi meille olla vain nopea kanootti, mutta meillä on pyssymme, ja sinä osaat niitä käyttää, herra."
Kaislikkoseinän läpi, joka ulottui poikki virransuun, he tulivat päivänpaisteessa välkkyvälle vedenpinnalle, jota tummat metsät ympäröivät. Tyynenä ja juhlallisena lepäsi järvi heidän edessään, niin yksinäisenä ja koskemattomana, kuin se juuri ikään olisi Luojan kädestä lähtenyt.
Mitään elollista ei ollut näkyvissä, paitsi muutamia uiskentelevia vesilintuja.
"Me soudamme ulommaksi selälle, pois pyssyn kantamalta, ja sitten meidän täytyy kääntyä länteen; siellä on järven laskujoki."
Molemmat nuorukaiset olivat osoittautuneet tottuneiksi soutajiksi ja käsittelivät taitavasti kevyttä, tuohesta tehtyä alustaan.
Mitään epäilyttävää ei näkynyt rannalla, josta he etenivät.
Kun Tenanga arveli kanootin olevan kyllin kaukana maasta, poissa kauas kantavan pyssyn ulottuvilta, hän käänsi sen kokan länttä kohti.