"Eteenpäin!" läähättää Tenanga, "tai he tapaavat meidät".
Nuorukaiset ponnistavat epätoivon voimilla.
"Kaislikkoon! Kiinni!"
He tunkeutuvat kaislikkoon, heillä on matala, mutta kantava maapohja edessään.
"Nyt maalle! Vene kannaksen poikki, sen toisella puolen on virta."
He hypähtävät kaislikkoon, yhteisin voimin he kiskovat keveän aluksen maalle, kohottaen sitä kokasta ja perästä, kantavat sitä huohottaen kaksi-, kolmekymmentä askelta, kaislojen lomitse vilkkuu virta; varovasti he työntävät, yhä mitä syvimmässä hiljaisuudessa, kanootin vesille, hypähtävät siihen, tarttuvat airoihin, ja eteenpäin kiitää kevyt alus ihmisvoiman ja virran viemänä.
Kun he kiertävät metsäisen niemekkeen taa, nostaa Tenanga aironsa vedestä.
"Nyt levähtäkäämme, Jungunan poika, me olemme turvassa. Zapoteki tarvitsee paljon aikaa tullakseen jäljestämme, hänen täytyy tehdä iso kierros. Hänen veneensä on liian raskas vetää kannaksen poikki. Azualin poika tuntee sittenkin Jalatén paremmin kuin hän", hän lisäsi voitonriemuisena.
Pablo herkesi soutamasta. Molemmat tarvitsivat lepoa, ponnistus oli ollut yli-inhimillinen. Hengästyksestä selvittyään Pablo sanoi "Jumala on meitä auttanut, Hänelle olkoon kiitos. Miten nyt ajattelet edelleen, ystäväni?"
"Me menemme virtaa alas kallioille asti, jotka ovat sen äyräinä, siellä voimme nousta maihin jälkiä jättämättä. Sitten pyrimme Rio Negrolle ja laskemme sitä alas Yucatanin rajoille asti; siellä me tapaamme kenraali Aranan; hänen kanssaan sinun on neuvoteltava siitä, mikä tulevaisuudellesi on otollista."