"Me olemme kaikki Jumalan kädessä, Mariquita, Herra on häntä suojeleva, häntä ja, sitä toivon nöyrästi, myös don Antoniota."
"Niin, Hän on heitä suojeleva, äiti. Jumala suojelee hyviä ihmisiä! Oi, että Pablo ei ratsasta don Antonion mukana, hän kyllä karkoittaisi kapinalliset."
Taas señoran täytyi naurahtaa, kyynelien läpi. Kuinka Maria ihailikaan ruskeata nuorukaista, joka noin oli kasvanut kiinni hänen elämäänsä nuoruudesta alkaen!
Vanha intiaanipalvelija astui parvekkeelle.
"No, Pepe?"
"Señor de Mendez kysyy, voiko hän päästä señoran puheille."
Äiti ja tytär katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiinsa, ja Marian kasvoilla kuvastui katkera vihastus. Kumpaisenkaan naisen suosiossa ei nuori haciendero ollut koskaan ollut, mutta sen jälkeen kuin hän oli ollut niin raaka Pabloa kohtaan, ei Maria enää sietänyt häntä silmissään. Kuitenkaan ei sopinut kieltää hänen tuloaan, hän oli naapuri. Ehkäpä hän myös toi sanomia sodasta. "Meidän täytyy ottaa hänet vastaan."
"Minä siis menen."
"Ei, tyttäreni, sinä et saa jättää minua yksin. Johda señor de Mendez tänne."
Nuori mies, joka ilmestyi hienossa ratsastuspuvussa, kumarsi kohteliaasti naisille.