"Oi, tuolla kenraali tulee."
Don Antonion astuessa upseerien ja lancero-osaston saattamana sotapäällikköä vastaan Maria pujahti sisähuoneisiin.
* * * * *
Señor de Mendez ratsasti mielessään ylvästellen tiheään metsään vievää tietä pitkin, joka johti hänen tiluksilleen.
"Suuri sotapäällikkö näkyy esittäneen osansa loppuun", hän sanoi ivallisesti, "jos hänet on tungettu tänne asti. On aika laittautua hyviin väleihin Sarmienton kanssa, jos vielä mieli pelastaa mitään tästä sekasorrosta. Kun ei yksikään noista minun verikoiristani anna mitään vihiä itsestään! Jo kauan sitten olisi jotakin pitänyt tapahtua; sillä on jo aika, että saan haltuuni Penariscon haciendan rappeutuneitten raha-asiaini auttamiseksi. Minun täytyy mennä Sarmienton puolelle, muuten conden omaisuus pannaan takavarikkoon ja on minulta mennyttä. Kunpa nyt vain ensin saisin tietoja! Hän on vaarallinen soturi, sen kyllä tiedän, ja minun täytyisi toki ensinnä saada varma selko asiain tilasta, ennenkuin julkisesti liityn kapinallisiin."
Hänen verkalleen ratsastaessaan tällaisia ajatuksia mielessään hautoen astui tiheästä pensaikosta esiin mulatti, joka tervehtien viittoili häntä luokseen.
Keltaisen, rosvomaiselta näyttävän miehen yht'äkkiä ilmestyessä
Mendez lysähti kokoon pelästyneenä, mutta sanoi sitten ilostuen: "Oh,
Tito poikaseni, oletko vihdoinkin tullut? Caramba! annatte minun
odottaa."
"Oli mahdotonta tulla aikaisemmin, señor", kuului miehen vastaus.
"No? Ja nyt? Kerro pian. Conde?"
"Voi hyvin."