Ainoastaan nainen oli kuollut.
"Takaisin maihin", komensi don Antonio, "naisen otamme mukaan, hän oli kelpo nainen ja ansaitsee kristillisen hautauksen."
Suurella vaivalla he irroittivat vainajan kangistuneet sormet parraspuusta ja asettivat ruumiin varovasti veneeseen. Puristaen tyttöä rintaansa vasten kiirehti d'Irala nopeasti takaisin maihin. Intiaanipoika makasi hänen vieressään hänen takkiinsa kiedottuna. Rannalle oli sillä aikaa tullut pari intiaanivaimoa ja -tyttöä, jotka olivat nähneet veneen saapuvan.
"Pian", huudahti don Antonio heille, "toimittakaa maitoa; toivottavasti on vielä joku lehmistänne elossa."
Mykkinä hämmästyksestä katselivat intiaaninaiset lapsia; mutta pian juoksi eräs heistä kallion luo, joka yöllä oli ollut heidän suojapaikkansa, ja palasi heti takaisin kädessään kurpitsamalja täynnä lämmintä maitoa.
Kumpikin lapsi lepäsi vanhanpuoleisen intiaaninaisen sylissä; he hengittivät, mutta tuntuivat nukkuvan.
Kun heidän huulilleen kohotettiin lämmintä maitoa, joivat he ahnaasti, mutta väsyneitä kun tietysti olivat, vaipuivat taas heti uneen.
"Kas niin, muoriseni", sanoi señor d'Irala intiaaninaiselle, jonka sylissä hyvin puettu intiaanipoika nukkui. "Ota sinä pikku poika ja hoida häntä. Tällä pienellä kukkasella minä tahdon ilahduttaa donna Ineziä. Tulkaa kaikki kartanoon. Siellä neuvottelemme, kuinka voisimme hankkia teille pikaista apua. Mutta sinä, Miguel, koeta ottaa selkoa haaksirikkoutuneen laivan nimestä, ehkä näet sen jostakin laivan pirstaleesta. Tulkaa, don Esteban", sanoi hän tilanhoitajalle, nyökkäsi väelleen ja ratsasti pieni tyttö sylissään seuralaisineen pois.
Läpi metsänreunan, jonka korkeat puut kohosivat hietikkoisen merenrannan takaa, hän tuli soraista lietä avaralle, hyvin viljellylle paikalle, jonka keskellä upeili komea herraskartano. Kuten metsikössä, jonka läpi hän oli ratsastanut, monen monta mahtavaa puuta makasi juuriltaan kiskoutuneena, samoin olivat viljelysmaatkin täynnä yöllisen myrskyn hävittävän voiman jälkiä; pirstaleet, tuhoutuneet kylvökset ja istutukset, huiskin haiskin sinkoutuneet oksat ja puunrungot todistivat armottoman selvästi sen tuhoisaa vimmaa.
Herraskartanokin oli pahoin vahingoittunut.