Kun don Antonio ratsasti pihalle, astui kuistille nuori, suloinen nainen, joka puolittain levottomana, puolittain uteliaana katseli häneen.
"Mitä sinä tuot, Antonio?"
"Tuon sinulle pienen tyttären, kultaseni. Suloisen lapsen, jonka olen mereltä riistänyt."
Hän hyppäsi hevosen selästä, laski tytön vaimonsa syliin ja kertoi lyhyesti, mistä oli hänet löytänyt.
"Lapsiraukka, lapsiraukka", sanoi nuori nainen syvästi liikuttuneena katsellessaan tytön kauniita, kalpeita kasvoja. "Jos Jumala on sallinut sinun jäädä orvoksi, olet sinä meille hänen lahjanaan tervetullut. Oi suloinen pikku raukka!" Hellästi hän tuuditti lasta käsivarsillaan. Silloin se aukaisi suuret, tummat silmänsä, ja sen katse kiintyi nuoren rouvan helliin, sääliviin piirteisiin.
"Oi, äiti! Missä äiti?" Lapsen silmät vilkuivat etsivästi ympäri.
"Missä Nina? Pablo! Pablo!" huusi hän sitten.
"Rauhoitu, rakas lemmikkini, rauhoitu, sinä näet heidät kyllä kaikki vielä, mutta pelkään", hän jatkoi hiljaa ja surullisesti, "vasta taivaassa".
"Kuka sinä olet?" Nuoren señoran lempeät ja ystävälliset kasvot näyttivät rauhoittavan lasta. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen. Señora kantoi tytön vuoteeseen, riisui hänet ja peitti hänet silkkipeittein hellästi kuin äiti. Ja kun don Antonio vähän ajan kuluttua astui sisään, sanoi hän: "Hss! Hiljaa, meidän jumalanlahjamme nukkuu."
Ja don Antonio astui varovasti varpaillaan vuoteen ääreen, missä pienokainen uinaili.
* * * * *