Intiaaninaisen sylissä oli ruskea poikakin avannut silmänsä jälleen elämään. Arasti, mutta selvä ylpeän uhittelun ilme kasvoillaan hän tuijotti vaimoihin ja tyttöihin, joita tunkeili hänen ympärillään. Hän oli ehkä vähän viidennellä, mutta hänen ruumiinsa oli voimakas, ja hänellä oli hienot pukineet, samanlaiset kuin ylhäisten valkoihoisten lapsilla.
"Älä pelkää, poikani, älä pelkää", rauhoitti häntä intiaaninainen äidinkielellään, "sinä olet hyvässä turvassa."
Mutta ikäänkuin poika ei olisi kuullutkaan, harhaili hänen katseensa kasvoista toisiin.
"Missä on Nina?" hän kysyi espanjankielellä, "missä on Maria?"
"Oi, poikani", vastasi intiaaninainen avuttomana samalla kielellä, "Jumala kaikkivaltias olkoon heille armollinen, mutta he lepäävät meren pohjassa; miehet ovat sinut aalloista pelastaneet, oi lemmikkini."
Poika katseli uudelleen hätääntyneenä ympärilleen ja näytti ajattelevan. Hänen lapsenkasvoillaan levisi päättäväinen ilme, joka on ominainen kaikille intiaaneille tilanteen vaatiessa.
Intiaaninaiset seisoivat surkutellen pojan ympärillä, ja äskeinen vaimo puhutteli häntä uudelleen omalla murteellaan, mutta poika ei näyttänyt häntä ymmärtävän.
"Täytyy kuivata hänen vaatteensa, muuten hän sairastuu kuumeeseen", sanoi eräs nuoremmista naisista.
Ja toimekkaasti he riisuivat pojan kietoen hänet sitten lämpöisiin huiveihinsa; vanha eukko piteli häntä yhä sylissään.
Lasta riisuessaan naiset huomasivat hänen rinnassaan ihoon maalatun kuvion, jossa siniset viivat omituisella tavalla kietoutuivat toisiinsa. He kutsuivat miehensä katsomaan tatueerausta, mutta eivät nämäkään osanneet selittää sen merkitystä. Joku arveli, että merkki muistutti niiden kivipylväiden kaiverruksia, joita silloin tällöin tapasi metsässä.