"Ei, mahtava intiaani."
Vanhus purskahti taas kimeään nauruun.
"Intiaani, intiaani? Hihihii! Mayako? Eikö hän pelkää jumalia? Miksi hän sinua vainoo? Mitä olet hänelle tehnyt?"
Pablo ei tahtonut ilmaista sukuperäänsäkään ja vastasi siis: "Olen kasvanut espanjalaisten parissa enkä tiedä, millä olen herättänyt mahtavan miehen vihan."
Vanhuksen säkenöivät silmät tuijottivat häneen.
"Olet kasvanut espanjalaisten parissa. Niin minäkin — niin minäkin", sanoi hän hiljaa, melkein arasti; "he tahtoivat tehdä minusta papin; minä kasvoin seminaarissa, kuuntelin kristittyjen laulua ja rukouksia, luin kirkkoisäin kirjoja. Mutta minä kaipasin vanhoja jumalia. Kuningasten varjot väikkyivät ympärilläni, hiljaisina ja surullisina; he ja kaikki soturit, jotka olivat kaatuneet espanjalaisten miekkaan, katselivat minua ylenkatseellisina. Silloin minä karkasin valkoisten luota metsään vanhojen kuninkaitten kotiin. He puhuvat minulle, minä kuulen heidän äänensä; minä olen onnellinen, onnellinen. Tyhmät sanovat minua metsien hupsuksi, mutta minä olen onnellinen, onnellinen."
Pablo ymmärsi nyt, että kummallinen vanhus oli mielisairas, raukka, jonka järki ei ollut kestänyt vanhan uskonnon ja kristittyjen uuden opin välistä ristiriitaa.
Hetken äänettömyyden jälkeen ukko sanoi taas aivan eri äänellä: "Sinä olet haavoittunut, nuorukainen? Salli minun tutkia haavaasi. Minä osaan niitä käsitellä!" Ja ennenkuin Pablo ehti häntä estää, koetteli vanhus hellin käsin ja huolellisesti haavoittunutta paikkaa.
"Pikku seikka vain, paranee pian; ole huoleti, minä tuon sinulle parantavia yrttejä. Mutta missä on ystäväsi, josta puhuit?"
"Hän lähti metsään ampumaan jotakin syötävää meille."