Neljä valkopukuista miestä kohotti hänet olkapäilleen ja kantoi hänet kansanjoukon saattamana pengermältä toiselle. Viimein he laskivat hänet palatsin pääportaille, ja silloin kansa polvistui laulaen kuningaslaulua.
Pablo kohotti kätensä.
Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
"Maya-kansan miehet", aloitti nuorukainen ryhdikkäänä ja kuninkaallisena, "kova kohtalo on jo varhain riistänyt minut, Jungunan pojan, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, keskuudestanne. Iankaikkisen tahto on johtanut minut takaisin luoksenne. Minä olen teidän heimoanne, teidän vertanne, ja olen syvästi liikuttunut tuntiessani, kuinka uskollisesti maya-kansa on kiintynyt niihin, joiden suonissa virtaa muinaisten hallitsijainne verta. Olen nuori, ja vähän olen vielä kokenut; mutta minä olen maya ja koetan uhrata kaikki voimani kansani hyväksi. Kiitän teitä rakkaudesta, jota olette osoittaneet Jungunan pojalle."
Taaskin kajahti jyrisevä riemuhuuto. Pablon kaunis olento, hänen ylevä hallitsijanryhtinsä, jota ei halpa pukukaan voinut peittää, ihastutti kaikkia.
Sitten istuutui iloinen kansanjoukko sytytettyjen nuotioiden ääreen ja alkoi maistella mukanaan tuomiaan eväitä. Papit olivat vaihtaneet virkavaippansa tavallisiin yksinkertaisiin pukuihinsa. Vanhemmat miehet tulivat Pablon luo ja tervehtivät häntä. He pyysivät häntä kertomaan elämästään ja kysyivät, aikoiko hän asettua isänsä maatilalle asumaan.
Pablo kertoi lyhyesti vaiheistaan, mainitsematta mitään Chamulposta tai hänen kavaluudestaan, ja vastasi, että hän ei vielä voinut päättää mitään tulevaisuudestaan, ennenkuin oli saanut neuvotella isänsä ystävän, kenraali Aranan kanssa. Tuotiin ruokaa ja juomaa. Pablo istui vanhempien miesten mukana piiriin; kunnioittavan iloisina kuuntelivat vanhukset hänen puhettaan. Monet heistä olivat tunteneet hänen isänsä.
Tanub tuli kummallisessa puvussaan heidän luokseen ja tervehti kaunopuheisella sanatulvalla kuninkaitten jälkeläistä, joka näkymättömien armosta nyt oleskeli esi-isäinsä entisillä hallitussijoilla.
Pablo lupasi niille, jotka istuivat hänen ympärillään — heidän joukossaan oli muutamia, jotka asuivat lähellä hänen isänsä kartanoa —, saapua heidän luokseen neuvottelemaan, miten parhaillaan raivoavan kansalaissodan suhteen olisi viisainta menetellä.
Sitten astui ylipappi, joka oli johtanut uhritoimitusta, Pablon luo. Hän oli totinen, synkännäköinen mies, ja Pablo hätkähti ehdottomasti hänet nähdessään. Mutta mies, joka nyt esiintyi vain yksinkertaisessa ponchossaan, sanoi levollisesti: "Me iloitsemme kaikki, ettei kuninkaittemme suku vielä ole sammunut, Hualpa, Jungunan poika, ja jokainen maya on ilolla antava henkensä puolestasi. Minä tiedän, että sinä, joka olet kasvanut valkoisten joukossa, et voi tuntea ja ajatella kuten me, et ainakaan vielä; mutta sinä opit sen kyllä, kun tulet tuntemaan kansasi. Minä ja monet noista olemme kotoisin Tierra de guerrasta [= täysin tuntematon, vaikeapääsyinen vuoriseutu, missä alkuasukkaat yhä elävät esi-isiensä tapaan], jonne ei kukaan valkoihoinen vielä milloinkaan ole jalallaan astunut sitä hengellään maksamatta. Me yksin olemme enää vapaita ja itsenäisiä ja elämme esi-isäimme tapoja noudattaen. Tule luoksemme, kuningas, jos espanjalaiset tekevät sinulle pahaa. Me kunnioitamme sinua. Meidän täytyy nyt lähteä palatsista, hallitsija; nouseva aurinko ei saa nähdä meitä täällä. Näyttäydy vielä kerran kansallesi."